Sunnuntai 21.07.2019
NopolaNews 1.0 (2005 - 2012)
Julkaisut
Hae sisällöistä

 
JalkapallobuumiJalkapallobuumi

Jalkapallobuumi

2.5.2019 Kyyjärven Mediamyllärit ry. Taisto Kotka / Veikko Huumarkangas

Tietämyksen mukaan jalkapallo ilmestyi Kyyjärvelle 1950-luvun alkuvuosina. Sen toi mukanaan kirkon rakennusmestarina toiminut Henrikson Kokkolasta. KPV:n edustusjoukkueessakin pelannut rakennusalan ammattilainen nautiskeli vapaa-aikanaan jalkapallokikkailusta, mutta mihinkään laajempaan innostukseen hänen esimerkkinsä ei tiettävästi johtanut.

Varsinainen muutaman vuoden mittainen jalkapallobuumi syntyi 1960-luvun alkuvuosina kun pesäpalloharrastus oli ainakin sarjatasolla päättynyt. Tuohon alkuun on hyvinkin tarkka tarina. Esa Lintulahti oli tulossa Pekka-hevosensa kanssa jyräämishommista pelloiltaan (jokseenkin nykyisen jalkapallokentän seuduilta). Postin pihassa (ns. Aaltosen talo) kaksi valtion firman työntekijää, Pauli Ijäs ja Niilo Itäinen esittelivät uutta jalkapalloa ja pyysivät kentälle potkimaan. Esa varppasi Pekka-hevosen kiinni siihen vastapäätä Lahtisen pihaan ja potkusessio oli valmis. Siitä homma eteni nopeasti ja jo muutaman viikon jälkeen oli koossa hyvinkin intoa (ei niinkään taitoa) puhkuva ryhmä. Ennakkoluulottomasti alettiin haastaa Karstulan kyläjoukkueita ja osallistuttiin jopa heidän kyläsarjaansa. Kävimme kehittämässä taitojamme kyläotteluissa ainakin Haapaniemellä, Vastingilla, Syrjämäessä, kirkonkylällä ja Oikarilla.

Joukkueemme oli vahvasti kirkonkyläpainotteinen. Edellämainittu kolmikko oli joukkueen sydän, mutta monta muutakin innokasta mieleen muistuu. Itse sain pelata aina maalivahtina, Pentti Honkonen, Kyösti Lintulahti, Tapani Pölkki, Matti Honkonen, Jukka Palonen ja nuorempi kaarti mainioiden Juha Eteläkarin ja Hannu Kalliojärven johdolla toi rutkasti lisäenergiaa pelikentälle. 1970-luvun puolella, paikkani peri nuorempi veljeni Tuomo joka yhdessä Reino Pölkin kanssa vastasi noiden vuosien maalivahtiroolista.  

Nuo karstusten kyläottelut olivat kiivaita yhteenottoja. Haapaniemi oli paikoista pahin. Kovaotteinen puolustaja Tauno Suomäki oli syytä kiertää kaukaa. Peleissä oli aina kaksi vakiokatsojaa, toinen oli Hautasen Juho, pelaaja-Uskon isä ja toinen samanikäinen pappa, jotka siinä maalin vieressä kivillä istuen elivät pelissä mukana kunnon fanien tapaan. Kerran sain puolivahingossa torjuttua laukauksen siten että pallo juuttui tuonne haaranperään, silloin Juho kommentoi välittömästi että "tuolla moalivahilla on liian isot munat." Ja hauskaa oli, kaikilla.

Vastingilla kävimme aina häviämässä "Takkalan veljeksille" Jyrki sellaisena 190-senttisenä oli kauhistus maalin edessä ja myös tulevina vuosina Kivan edustusjoukkueessakin. Velipoika Ismo oli hänkin sittemmin Kivan peliasussa. Noista peleistä mieleenjäävin oli matka Eino Pohjosen Citroen koppiautolla. Se oli silloin ainoa saatava kuljetusväline, mutta koko joukkueellinen oli sille liikaa Vastingin jossain jyrkässä mäessä. Se hiipui siihen ja asia korjaantui sitten kun tulimme kopista tielle ja työnsimme "sitikan" mäen päälle.

Harrastus sai pian vakavampiakin muotoja. Muuanna pääsiäisenä matkustimme Lintulahden Esan ja Honkosen Pentin kanssa Kuortaneelle jalkapallovalmentajan alkeiskurssille. Tuosta matkasta jäi mieleen se että saimme istua kurssipäivän iltana saunassa yhdessä silloisen Suomen Urheiluliiton johtajan Jukka Uunilan kanssa. Samaan aikaan Kuortaneella leireili Suomen koripallomaajoukkue, jonka harkkoja saimme silmät pyöreinä seurata. Valmennusoppi jatkui sitten seuraavana talvena, jolloin suoritimme jatkokurssin Laukaassa. Siellä kurssia veti tunnettu vihtavuorelaiskaksikko Seppo Heinonkoski - Erkki Luomanen. 

Ainakin parina vuonna osallistuimme piirin 4-divisioonasarjaan. Kiva, Nahjus, PetPet, Kuohu, VaPa, JPS, Nousu mm. olivat noita vastustajia. Muualle muutto söi kuitenkin joukkuerinkiämme ja oma toiminta sarjatasolla päättyi pariksi vuodeksi - käynnistyäkseen taas uudelleen 1970-luvun puolella.  1960-luvun loppuvuosina muutamat meistä pelasivat Karstulan Kivan edustusjoukkueessa pari kolme kautta.

Kyvyn jalkapalloilullinen legenda on Esa Lintulahti. Kymmenien vuosien aktiiviura eri seuroissa ympäri Suomen niemen hakee vertaistaan. Kirkkaimpana loistelee viimeisten vuosien ikämiesmestaruudet Tampereen Ilveksessä. Sitä ennen mitalinkilinää tuli UPM-Valkeakosken (Haka) ja kuopiolaisen Kultakoipien (KuPS) riveissä. Viimeisen kauden Ilveksessä Esa pelasi 2018, ikää mittarissa oli silloin 76 vuotta. Hatun nosto Esalle myös maahanmuuttajien jalkapalloharrastuksen ylläpitämisestä Kyyjärvellä. Kun kyseessä on toistakymmentä useita eri kieliä puhuvaa nuorta miestä erilaisista kulttuureista, niin homma on todella haastava. Mutta tuokin vahvisti sitä julkisuuskuvaa, minkä pitäjä sai valtakunnallisestikin näiden ihmisten huolehtimisesta.

Lopullisemmin oma suhteeni seutukunnan jalkapalloon päättyi kesällä -68, jolloin lähdimme Esan oranssinpunaisella Volkkarilla pelireissulle Vaajakoskelle. Toinen etupenkki oli poistettu ja siinä jökötti muuttokuormamme (äitiyspakkauslaatikko) sisältäen vuodevaatteita, jotakin astioita ja keittiötarvikkeita. Vastavihitty vaimoni Oili, Honkosen Pentti ja minä istuimme takapenkillä. Veimme laatikon Aittorinteelle yksiöön ja kävimme Vaajakoskella pelaamassa ottelun VaPaa vastaan. Palattuamme pojat kävivät suihkussa ja joimme Oilin keittämät teet ainoan huonekalun - laatikon, kannelta. Uusi elämä oli lähtökuopissa ja seuraavana aamuna odotti ensimmäinen työpäivä Keskisuomalaisessa.

Taisto Kotka