Torstai 18.07.2019
NopolaNews 1.0 (2005 - 2012)
Julkaisut
Hae sisällöistä

 
Heikki Luoman juhlapuheHeikki Luoman juhlapuhe

Heikki Luoman juhlapuhe

10.7.2019 Juttuvinkki/ Heikki Luoma / Kyyjärven mediamyllärit ry / AT / Kuva: Anssi Ohranen

Heikki Luoman juhlapuhe Kumpulassa 7.7.2019 Kumpula kylä taivaan rajalla -kirjan julkistamistilaisuudessa.

"Hyvät juhlavieraat!

Minulla on tässä kirja, jonka jäljille minut ohjasi erään tunnetun runoilijan  elämäkerta. Ohrasen Maarit puolestaan jäljitti tämän kirjaharvinaisuuden Kyyjärven kirjaston kotiseutukokoelmasta, johon se oli päätynyt erään edesmenneen pitäjäläisen jäämistöstä.  Kirjaa kuulemma löytyy Keski-Suomessa enää vain Kyyjärven ja Jyväskylän kotiseutukokoelmista.

Tuon äsken  mainitsemani elämäkerran nimi on "Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija." Monet teistä ehkä tietävätkin, että luutnantti Jylhä oli talvisodassa Taipaleenjoella Soinin komppanian päällikkönä. Samalla rintamalohkolla taistelivat myös Kyyjärven ja Karstulan miehet.  Tuossa elämänkerrassa kuvattiin millaisten kokemusten jälkeen Jylhä kirjoitti tunnetuimman runoteoksensa "Kiirastuli."

Yksi Kiirastuli - kokoelma runoista on nimeltään "Ristilipun alla" ja se on päivätty juhannuksena 1940, vain kolme kuukautta Talvisodan päättymisen jälkeen. Jylhän elämäkerrasta minulle selvisi, että hän kirjoitti Ristilipun alla runonsa alun perin juuri  tähän sankarien muistokirjaan, ja osoitti sen Kyyjärven ja Karstulan sankareille, heille jotka olivat taistelleet samoilla paikoilla kuin Jylhä soinilaisineen: Koukunniemessä,  Kirvesmäessä ja Terenttilässä!

Saatatte jo ihmetellä miksi aloitan puhumalla tästä kirjasta? Ensinnäkin siksi, että se osoittaa miten korvaamattoman tärkeä  tuollainen muistojulkaisu voi olla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä arvokkaammaksi tuollainen teos muuttuu. Jokaisen keskuudestamme poistuneen ihmisen mukana katoaa uskomaton määrä kokemuksia ja tietoa. Yksiin kansiin kerättynä tieto voi säilyä pitkäänkin. Tästä sankarien muistojulkaisun ilmestymisestä on ensi kesänä kulunut  80 vuotta. Uskon kuitenkin että  niitä edelleen löytyy arvokkaana muistona myös kyyjärveläisistä kodeista.

Olen myös varma siitä, että tätäkin  teosta jonka ilmestymistä nyt juhlimme, löytyy kahdeksankymmenen vuoden päästä edelleen kyyjärveläisistä kodeista, tai kuitenkin tallennettuina kotitietokoneisiin, millaisia ne sitten vuonna 2090  ovatkin.

Mutta nyt elämme tätä päivää, ja Kylä taivaan rajalla - kyläkirja on saatettu julkisuuteen. Joku on saanut ajatuksen, että sellainen muistojulkaisu on tehtävä. Joku toinen on ollut samaa mieltä, ja ajatus on alkanut elää. Siitä hetkestä kun ensimmäinen ajatus kirjasta on syntynyt, on alkanut luova prosessi. Tarina etenee kuin tyylipuhdas draaman kaari: On tavoite ja esteet sen toteutumisen tiellä, ja niiden esteiden voittaminen. Tässä voi lainata Kalevalasta tuttua Seppä Ilmarisen lausahdusta hänen ryhtyessään  takomaan  Sampoa: Ei se synny synnyttämättä! Kuten ei synny mikään uusi ihmisten aikaansaannos.

Minulla on ollut onni seurata sivusta tämän teoksen synnytysvaiheita Aila - siskoni kautta, ja nykyisenä sähköisen median  aikakautena myös sitä kautta. Jotenkin ymmärsin heti alussa että haaste on todella suuri, ja koko kylän täytyy olla siinä mukana että kaikki toteutuisi.  Ja niin kävikin, ja toisaalta se oli myös ennalta arvattavissa.  En muista kuka sanoikaan jokin vuosi sitten julkisuudessa, että Kyyjärveläiset ovat sellaisia ihmisiä että jos ja kun johonkin asiaan innostutaan, niin siihen lähdetään täysillä. Ja ellei innostuta, ei lähdetä ollenkaan.

Mutta mikä on se perimmäinen syy siihen, että kyläkirja on päätetty tehdä, ja että se on nyt olemassa konkreettisena esineenä tuon tahtotilan ansiosta?  Muistojen, tarinoiden ja kuvien julkaiseminen sinänsä on suuri asia, mutta se perimmäinen tarkoitus on se suurin asia: Kirja on kunnianosoitus menneille sukupolville, ja myös niille jotka heidän työtään jatkavat. Se on myös kunnianosoitus sille elämänmuodolle joka näyttää olevan uhattuna.

Niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin alkoi  toden teolla 50 - ja 60 - lukujen vaihteessa. Olen paljon pohtinut tuota suomalaista  kansanvaellusta  ja  sen seurauksia, syystä että itsekin olin siinä osallisena. Luulin silloin että kyse oli vain minun henkilökohtaisesta ratkaisustani, ja vasta paljon myöhemmin ymmärsin olleeni pieni osanen tuota suurta muuttoa ja yhteiskuntarakenteen  muutosta. Kaupunkikeskukset hehkuttivat kasvavien asukasmäärien prosentteja, ikään kuin kyse olisi ollut suurista voitoista. Sellaiset uutiset saivat palstatilaa sanomalehdissä ja  tv-uutisissa.  Harvoin, jos koskaan tuon uutisoinnin yhteydessä tultiin ajatelleeksi saati kysyneeksi mistä nuo prosentit olivat poissa. Ne olivat poissa sieltä,  missä laudat ikkunoissa kertoivat surullista kieltä lopullisista lähdöistä. Sieltä missä jäljelle jääneet ihmiset kyselivät itseltään: Tätäkö varten me raadoimme ja rakensimme kotikyläämme, että se hiljalleen autioituisi ja muuttuisi jonkinlaiseksi agraariyhteiskunnan ulkomuseoksi.

Tuon suuren muuton alkamisesta on kulunut jo yli puolen vuosisataa. Maaseutumaisissa oloissa elää enää alle neljäsosa suomalaisista, eikä tuolle ilmiölle ole loppua näkyvissä. Monesti tulee miettineeksi mikä on se todellinen syy tuohon ilmiöön, jota en suostu nimittämään kehitykseksi. Kyyjärvellä maailma on kääntynyt sikäli ylösalaisin, että kun kunta  oli 60 luvulla kriisissä suurten työttömyyslukujen ja suuren muuttotappion vuoksi, niin nyt se on kriisikunta paikallisen työvoimapulan vuoksi, mistä johtuen verotulot virtaavat naapurikuntiin. Noin olen asian ymmärtänyt. Ja kuitenkin kaikki tuo koko Suomea koskeva muutos, niin hyvässä kuin pahassakin,  on tapahtunut yksittäisten ihmisten toiminnan seurauksena. Sanotaan että rakennemuutos oli ja on välttämätön maan talouselämän kannalta, mutta mikään luonnonlaki se ei sentään ollut eikä ole. 

Aika epäilemättä kultaa muistoja, mutta en voi kuvitella turvallisempaa lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöä kuin pieni kyläyhteisö on. Kuten Kumpula ja Ohramäki, tai  oma kotikyläni Mäntyperä. Ne olivat ja ovat edelleen yhteisöjä  joissa ei ole yhdentekeviä ihmisiä. Maalaiskylä on kuin perheyhteisö laajennetussa muodossa. Se istuttaa oman arvomaailmansa kasvaviin lapsiin ja nuoriin, se opettaa heille mitä voi tehdä ja mitä ei. Se myös kontrolloi jäsentensä käyttäytymistä, määrittelee heidän paikkansa yhteisössä. Sopivaisuuden rajoja koetteleva jäsen palautetaan tehokkaasti ruotuun. Keinoja on monia, eikä siinä aina sanojakaan tarvita.

Totta kai tiukalla kontrollilla on myös varjopuolensa. Erilaisuuden ymmärtäminen ei ole koskaan ollut pienen maalaiskylän  parhainta vahvuusaluetta. Monet taiteilijat, myös kirjailijat, ovat kertoneet että vasta kyläyhteisöstä irrottautuminen on vapauttanut heidät toteuttamaan ominta itseään. Jotain samaa on ehkäpä omalla kohdallani siinä, että ensimmäinen Lahden kaupunginkirjastosta lainaamani kirja oli nimeltään  "Yrjö Jylhän kauneimmat runot", johon myöskin tuo alussa mainitsemani kokoelma Kiirastuli sisältyi. En tiedä olisinko oikeasti Päätalon kielellä ilmaistuna "menettänyt miehuuveni ikätovereitteni silimissä,"  jos olisin lainannut teoksen Kyyjärven kantakirjastosta. Nyt voin sanoa että tuolla rohkealla teolla oli kauaskantoiset seuraukset.

Toinen vaihtoehto ympäristön paineista vapautumiselle on  eristäytyminen, mutta siitä keinosta on monia surullisia esimerkkejä. Pahimmissa tapauksissa  ainut saavutettu arvonimi on ollut  kylähullun titteli. Usein erilainen ihminen saa lähiympäristössään ymmärrystä vasta  kuoltuaan, sitten kun todellisuuden arkisuus  ei ole haittaamassa myytin syntymistä.

Jokaisella kyläyhteisöllä on oma ominaisleimansa. Kyyjärven kylien kohdalla se on ilman muuta omaperäiset  murteet, joita eri kylissä on käytetty ja käytetään vieläkin. Tämä suuri rikkaus johtuu Kyyjärven sijainnista kolmen suuren murrealueen vaikutuspiirissä: Savon, Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan. Jos Keski-Suomen eteläisemmissä kunnissa sanotaan puhuttavan Keski-Suomen murretta, niin se on sitten neljäs  Kyyjärvellä vaikuttava murre. Viime keväänä Merimaskussa esitettiin Akkaralli näytelmääni, jossa olen käyttänyt omaa alkuperäistä murrettani. Ohjaaja pyysi saada "suomentaa" vahvimpia murreilmaisuja, koska Naantalin saaristossa ei oikein ymmärretä savoa. Suostuin enkä loukkaantunut, mutta pidin kuitenkin lyhykäisen esitelmän synnyinpitäjäni murreilmastosta.

Muistan miten ensimmäisen kerran havahduin tuohon murreasiaan  Kyyjärven kansakoulujen välisissä urheilukilpailuissa. Poikien kesken siitä syntyi jopa kielipoliittisia keskusteluja, noin kauniimmin sanottuna. Meissä kirkonkylän koulun pojissa herättivät hilpeyttä sellaiset Kumpulan ja Saunakylän poikien sanat kuin noama, peä, mänkeä, elekeä, kahtokoa, ja monet muut sanat jotka poikkesivat meidän omasta puheestamme. Kieli, kuten oma murrekin, on myös itsetunto- ja identiteettikysymys, eikä sille naureskelu tunnu mukavalta.  Oma synnyinkyläni Mäntyperä sijaitsee suunnilleen Kyyjärven murrealueitten leikkauspisteessä. Kun siihen lisättiin siirtokarjalaisuuden vaikutus, voin sanoa että elin lapsuuteni melkoisessa kielikylvyssä. Se on ollut ehdoton rikkaus myöhemmässä ammatissani.

Murre ei kuitenkaan ole läheskään ainut määrittelijä kylien omaperäisyydelle. Jokaisella kylällä on oma erityinen arvomaailmansa, ja se mitä arvostetaan synnyttää jäsenissään pyrkimystä hankkia tuo arvostus. Viittaan alussa mainitsemaani laajennettuun perheyhteisöön. Se mitä kodeissa arvostetaan, heijastuu myös siihen mitä lapset pitävät arvokkaana, ja siihen mitä  he pyrkivät toteuttamaan omassa elämässään. Entisinä aikoina ihmisen parhaita hyveitä ja tavoitteita oli täyttää yksilönä paikkansa siinä asemassa johon oli joutunut. Yksilön onnellisuuden tavoittelu ei ollut niin korostunutta kuin nykyisenä aikana.

Perheen sisäinen arvomaailma voi heijastua koko ihmisen myöhempään elämään. Kirjat  ja kirjojen maailma ovat yksi hyvä esimerkki. Isäni ei tietääkseni lukenut eläessään yhtään kirjaa, mutta ei hän niitä vähätellytkään,  eikä koskaan kieltänyt meitä lapsia lukemasta. Äitini luki minulle ollessani alle kouluikäinen sitä yhtä ainoaa romaania joka meillä oli, kannetonta kirjaa josta puuttui viimeinen luku kokonaan. Mutta teoksen laatu korjasi määrän, sillä se oli Kiven Seitsemän veljestä.

On ollut mukava huomata, että tässä muuttuvassa maailmassa, jossa sähköisen tiedon ja viihteen tulva on valtava, on kirja säilyttänyt asemansa. Jokainen lukija kokee lukemansa oman mielikuvituksensa rajoissa, ikään kuin luo näkyviin tekstin maailman. Kirja on myös esine. Sen ulkonäkö ilmentää osaltaan sen sisältöä ja houkuttelee lukemaan ja tutustumaan sen maailmaan. Vanha paljon luettu ja käsissä kulunut  kirja herättää vähän samanlaisen tunteen kuin vanhan, paljon nähneen ihmisen kasvot.

Kun  viime talvella lupauduin tämän julkistamisjuhlan puhujaksi, ei vielä ollut tietoa milloin se tapahtuisi. Pakko sanoa että kirja syntyi hämmästyttävän lyhyessä ajassa. Romaanin pystyy joskus kirjoittamaan niin sanotusti omasta päästään, ellei kyseessä ole todellisiin tapahtumiin pohjautuva  teos. Kyläkirjan toteuttamisessa on oikeat tiedot selvitettävä tarkalleen. Tämän nyt ilmestyvän teoksen  lukijoita tulevat etupäässä olemaan todelliset asiantuntijat joilla on,  tai on kuitenkin ollut, läheinen yhteys Kumpulan kylään. En oikein usko että täysin virheetöntä historiikkia on koskaan kirjoitettu.

Voihan olla ettei  "Kylä taivaan rajalla" sisällä yhtään asiavirhettä, mutta jos joku sellainen löytyy niin pienenä kevennyksenä tekijöille kerrottakoon, että Mika Waltarin Sinuhestakin löytyi jotain kyseenalaista asiatietoa.  Eräs hyönteistutkija otti Waltariin  yhteyttä pian kirjan ilmestymisen jälkeen ja sanoi kirjailijan olleen epätarkka kuvatessaan muinaista  Egyptiä.  Aina kohtelias Mika kysyi millaisia epätarkkuuksia hänen kirjastaan oli löytynyt. Hyönteistutkija antoi ammattimiehen varmuudella tärkeän tiedon:  Hietakirppuja ei kuulemma tavattu vielä kuusituhatta vuotta sitten  niillä seuduilla joita Waltari kuvasi.

Valmiin työn arvostelu taitaa olla niitä maailman helpoimpia asioita. Vielä on muistettava sekin, että samalla asialla  voi olla monta totuutta, riippuen tulkitsijan näkökulmasta.

Kumpulan kyläkirjan  kokoaminen on kulttuuriteko ja siitä onnittelut kuuluvat kaikille  niille  jotka ovat kirjan syntymistä edesauttaneet: Julkaisutoimikunnalle, tarinoiden kertojille, runojen kirjoittajille, kuvien ottajille ja luovuttajille.  Erityis - onnittelut myös kirjan ulkoasusta vastanneelle ammattimiehelle.!

Hyvä kirja taistelee sitkeästi aikaa vastaan, ja niin tulee tekemään tämäkin nyt juhlan kohteena oleva "Kylä taivaan rajalla. "