Elämän kuviot

Pakina Runo on Annikki Kujalan kirjasta, Sitä se on, sinisilmä

Vuoden viimeisenä päivänä käänsin pöytäkalenterin
lehteä työpöydälläni. Ei mitään Loppu. Viimeinen lehti.

Avasin uuden kalenterin ja yksi vanha myytti lensi
oitis romukoppaan. Nimittäin usko siihen, että uusi vuo-
si on puhdas arkki. Eihän ensimmäinenkään sivu ollut
tyhjä: se oli viivoitettu, lokeroitu, varustettu muis-
tettavilla asioilla. Alusta ei päässyt aloittamaan.
Entiset kuviot jatkuivat. Entiset säännöt pätivät.

Näinhän meille elämässäkin käy. Elämän kuviot muo-
toutuvat vähitellen. Niiden järjestystä on seurattava,
ihan niinkuin muistiinpanoja kalenterin sivulla, joa
aiomme jättää vähänkään siistit jäljet. Joskus kirjoi-
tus elämänkin sivuilla mutkittelee ja eksyy pois vii-
voilta. Joskus käy niinkin, että koko kuvio särkyy.
Rivit häviävät näkyvistä. Siinä sitä sitten on pieni
ihminen eksyksissä. Kaikki eivät koskaan löydä uutta
mielekästä järjestystä. Käy niinkuin vanhassa leikissä:
taululle piirretään hevonen ja yritetään piirtää sille
häntä kohdalleen sidotuin silmin. Osuu jos osuu, sattu-
malta. Useimmiten ei.

Allekirjoittaneen mielestä ainoa keino saada elämän-
sä sotkeentuneet kuviot kuntoon on keskittyä katsomaan
eteenpäin. Takana ovet ovat kiinni, edessä voi olla
avoimia jos ne vain huomaa. Ja jos uskaltaa astua niis-
tä sisälle.

Kahta asiaa toivon lukijoilleni. Rohkeutta kirjoit-
taa varmalla kädellä elämänsä uudelle sivulle. Ja ym-
märtämystä ja anteeksiantoa niin kanssaihmisille kuin
itselleenkin, jos teksti joskus tulee mutkaiseksi ja
sotkuiseksi.

Eihän meidän tarvitse olla pyhimyksiä. Riittää hyvin,
jos ollaan ihmisiä.