Kasvu ja kipu

Pakina on Annikki Kujalan kirjasta, Sitä se on sinisilmä.

Elämässäni oli syksy, jota hallitsi kaksi asiaa: paha pimeän ajan masennus ja Taru Sormusten Herrasta.

Ei laula lintu, ei kuki kukka. Sataa vain, lotisee ja seinät kaatuvat päälle. Lueskelin Tolkienin äskenmainittua kirjaa. Mikä mielikuvitusrikkaus! Kirjan sivuilla vilistää hobitteja, haltijoita, peikkoja eli Örkkejä, valon ja pimeyden valtiaita ja taistelu hyvän ja pahan välillä on ankara.

Tolkien on viisas kirjailija. Hän panee ajattelemaan. Joka päivä, joka hetki on sama taistelu käynnissä tuolla sielun sopukoissa. Päivittäin on tehtävä ratkaisuja toisen puolesta ja toista vastaan.

Suurena lohtuna allekirjoittaneella oli kaksivuotias lapsenlapsi. Tuli ja taputti: "Mummikka, mummikka, lepukka, lepukka." Pehmeä kun olen ja pyöreä, varmaankin lepukka.

Samainen pikkutyttö pohti päivänä muutamana elämän kulkua. Kyseli mummin ja omia elämänvaiheitaan. Mietti tovin ja päätyi lopputulokseen: "Ensin minä synnyin vauvaksi ja sitten minä kasvoin Marikaksi."

Niinhän se on. Ensin me kaikki synnymme vauvoiksi ja sitten kasvamme, kuka miksikin. Toivottavasti ylöspäin, kohti ihmisen mittaa.

Kaipa tuollainen masennuksen aika on osa kasvukipuja. Parantumattomana optimistina uskon, että pahojen päivien jälkeen tulevat paremmat: väistyvät Mustat ratsastajat ja pahat peikot. Aikanaan Joen tytär antaa tulvavesien kastella kuivat rannat kevätkukkien puhjeta. Vuodenajasta riippumatta.

On vain kestettävä. Ja koettava kasvaa, kylminä ja kuivina kausinakin.