Kyyjärven verkkolehti | joulukuu 2010
EtusivuPääkirjoitusTapahtumatNettiradioNetti-tv1InfoPalauteYritykset ja palvelutIn English

Yhteistyökumppaneille logopaikka. Valitse yrityksellesi sopiva aihealue ja varaa paikkasi heti !

 

Itsenäisyyspäivänä 2010: Kunnioitetut veteraanit

6.12.2010 Heikki Luoma /AT

Viime maaliskuussa tuli kuluneeksi 70 vuotta Talvisodan päättymisestä.

En muista että tuolle sata ja viisi päivää kestäneelle taistelulle olisi missään vaiheessa ehdoteltu mitään muuta nimeä kun Talvisota. 

Se nimi on käsite,  jonka voi hyvällä syyllä kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Tuo käsite vakiintui jo sadan aikana ja levisi ulkomaita myöten. Tuntuu siltä, että talvisota on jopa rinnakkaisilmaisu sille, että pieni kansa taistelee olemassaolostaan suurvaltaa vastaan.

Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut jo yli yhdeksänkymmentä  vuotta, mutta  sodan nimestä kiistellään edelleen, ja ilmeisesti tullaan kiistelemään vielä seuraavat sata vuotta.  Epämääräiselle tapahtumasarjalle on vaikea keksiä kaikenkattavaa nimeä.  Talvisota oli selkeästi oikeutettu puolustustaistelu, josta meillä suomalaisilla ei ole ollut tarvetta käyttää kiertoilmaisuja, eikä myöskään tarvetta selitellä taistelumme tavoitetta. Se oli vihollisen pysäyttäminen ja itsenäisyyden säilyttäminen.

Myös nimitys Jatkosota kertoo selkeästi syy ja seurausyhteyden.  Tosin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin  eräillä  vallassa olevilla oli kova tarve selitellä, miksi  tämä vähäväkinen kansa  jo toisen kerran ryhtyi käymään sotaa ystävällismielistä naapuriaan vastaan.  Ajopuuteorialla oli tarkoitus selittää, ettei Jatkosota ollutkaan seurausta Talvisodan epäoikeudenmukaisesta rauhasta. Kukaan ei sentään ole yrittänytkään väittää, että Suomi olisi ajautunut Talvisotaan. 

Talvisodan aloittajasta oli pitkään toisistaan poikkeavia käsityksiä.  Jopa omassa maassamme oli tahoja, jotka uskottelivat lähinnä itselleen, että pieni mutta kiukkuinen  Suomi ampui kuuluisat Mainilan laukaukset.  Neljä miljoonainen kansa oli sen teorian mukaan karkaamassa kaksisataa – miljoonaisen naapurimaan kimppuun, yksin, ilman mitään tietoa länsivaltojen tuesta.  Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että käsitystä vaivasi paha uskottavuusongelma. 

Vastapuolella tuolle sodalle ei pitkiin aikoihin annettu julkisesti suurtakaan merkitystä,  lieneekö annettu nimeäkään. Muistan joskus 70 – luvulla kuulleeni sellaisen määritelmän, että Leningradin sotilaspiirin alueella oli 1939 – 1940 käyty rajakahakka suomalaisia valkobandiitteja vastaan. Muutaman sadan tuhannen sotilaan ja noin kolmen ja puolen tuhannen hyökkäysvaunun menetys kuulostaa meistä isolta asialta, mutta kaikkihan on suhteellista.

Nyttemmin Venäjällä on jo myönnetty, että Mainilan laukaukset ammuttiin omilla tykeillä, vieläpä niin taitamattomasti että kranaatit putoilivat omalle puolelle.  Mutta suurvallalla on varaa myös vaihtaa historian tulkintojaan kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaan.  Presidentti Kekkosen suuhun on sovitettu määritelmä, että asiat ovat siten miltä ne näyttävät.  Vähemmän demokraattisessa järjestelmässä asiat ovat siten kuin niiden sanotaan olevan.

Noiden sadan ja viiden päivän seurauksena syntyi myös käsitys talvisodan hengestä.  Suomen kansa on tuskin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ollut yhtä yksimielinen.  Talvisodan hengestä ja yhtenäisyydestä puhumiselle on katetta.  Se välittyy vastaansanomattomasti  sotilaiden, mutta myöskin heidän omaistensa  kirjeistä.

Niitä lukiessa myös tajuaa, miksi sodasta kirjoitettiin niin paljon kirjeitä. Taistelujen keskellä kirjeen kirjoittaminen oli kuin pieni lepohetki rakkaitten ihmisten seurassa.  Usein lyhyet taistelujen lomassa  kirjoitetut viestit ovat kun nykyajan tekstiviestejä, mutta turhia sanoja niissä ei ole.  Sotavuosina suomalaiset kirjoittivat enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Marsalkka Mannerheim  tajusi kirjeiden ja postikorttien merkityksen rintamamiehille ja heidän omaisilleen.  Kuulostaa kovin nykyaikaiselta,  kun silloisen postilaitoksen johto  noudatti säästölinjaa, eikä  katsonut voivansa toteuttaa  päämajan toivomusta, että kenttäpostia varten palkattaisiin 70 uutta työntekijää. Vasta kun marsalkka lähetti asiasta henkilökohtaisen sähkeen postilaitoksesta vastaavalle ministerille, tuli myöntävä vastaus jo noin tunnin kuluttua.

Lisähenkilökunta olikin  tarpeen, sillä joulukuussa odotti Pieksämäen asemalla 100 rautatievaunua täynnä  kenttäpostia ja omaisten kirjeitä. Ilman tuota toimivaa kenttäpostia tietäisimme huomattavasti vähemmän sotilaittemme ja  heidän omaistensa  välisestä ajatustenvaihdosta. Juuri kirjeet ja postikortit   ovat sotatapahtumien todistusvoimaisinta aineistoa, koska niistä puuttuu täydellisesti jälkiviisaus.

Viime päivinä olen tätä esitystä silmällä pitäen lukenut kahden eri sotilaan samasta sodasta lähettämiä kirjeitä. Toinen oli kotoisin keskisuomalaisesta synnyinkylästäni, naapurin mies,   34 - vuotias  neljän lapsen isä.  Niissä kirjeissä ei ole onttoja sanoja. Neljä  veljestä sotii samassa komppaniassa Taipaleenjoen lohkolla, mutta yksi heistä  on kaatunut heti  ensimmäisessä taistelussa. Kirjeistä välittyy huoli siitä, miten vaimo ja lapset pärjäävät, jopa huoli siitä etteivät lapset liikaa ikävöisi.  Isä  haluaa uskoa kuten vaimokin, ettei Jumala olisi niin ankara, että antaisi sodan viedä lapsilta isän.

Kolme viimeisintä kirjettä on kirjoitettu perättäisinä päivinä, tai öinä. Jotakin vallitsevasta tilanteesta kertoo se, ettei sotilas muista kirjoittaneensa edellisenä päivänä. Viimeisin viesti on päivätty kahdeksas helmikuuta, etulinjan  korsussa, kello kaksi yöllä, kun on juuri tultu ”töistä” kuten sotilas määrittelee. Vanhempi veli valvoo samassa korsussa kamiinan ääressä ja lukee omaa kirjettään.
Kolme  päivää viimeisen kirjeen jälkeen vihollinen ampuu Taipaleenjoen  lohkolla yhden päivän aikana 40.000 kranaattia.  Veljesten joukkue on lähdössä vastaiskuun, kun kranaatti osuu korsukäytävään ja viisi kotipitäjäni miestä saa surmansa. Kaksi veljeksistä kaatuu, toinen heistä on tämä neljän lapsen isä.  Viimeisin kirje on päättynyt sanoihin: Jälleen näkemisiin.

Velisarjan viimeinen, nuorin heistä, siirretään komppanian päällikön esityksestä takalinjoille Talvisodan päättymiseen saakka.

Toiset lukemani kirjeet ovat enoni kirjoittamia. Hän oli Kannaksen poikia , vielä perheetön mies, joka lähti Talvisotaan vapaaehtoisena, suojeluskuntalaisena ja Evankelisen Nuorisoliiton jäsenenä.  Hän kirjoittaa sisarelleen tyytyväisenä olevansa nyt vakinainen sotilas.  Näitä veljeksiä on sodassa viisi. Kirjeitä lukiessa tajuaa, että isä ja äiti saivat erilaisia kirjeitä kuin siskot. Kuitenkin kaikista kirjeistä välittyy voimakkaasti luottamus Jumalaan, usko ihmisen ennalta säädettyyn kohtaloon.  Niin käy kuin on sallittu, ja siihen on tyytyminen.

Eno on kirjeissään varma, että tästä ei vihollinen läpi tule, mutta vähättelee omia sotilaallisia ansioitaan:  hänhän vain rientää  tutun Veikko Loipon kanssa johtokela selässään aina sinne,  missä vihollisen tykkituli on katkonut puhelintapseja. Tuuria riittää helmikuun lopulle,  vai ohjaako kohtalo venäläistä hävittäjäkonetta,  joka  yllättää  tapsinvetäjät keskellä peltoaukeaa.  Pelastava ampumahauta on liian kaukana, mutta sitä kohden juostaan kaikin voimin. Ampumahautaan päästyään eno ei tajua haavoittuneensa,  ennen kuin aseveljet rientävät sitomaan häntä.

Osuma on kuolettava, enoni haudataan Ypäjälle, joka oli Talvisodan aikaan sukuni evakkojen sijoituspaikka. Teodor Liskin kaunis  tenori ei tulisi enää koskaan kaikumaan Valkjärven kirkossa.

Enon kirjeet ovat kopioita tätini hallussa olevista kirjeistä, naapurin isännän kirjeet luin hänen poikiensa julkaisemista muisteluksista. Ne ovat kuvauksia siitä, miten  12 ja 5 vuotiaat sotaorvot ovat  kokeneet isän  kaatumisen.

Muistelmista välittyy myös  kuva sodanaikaisen kyläyhteisön  naapuruussuhteista.  Joitakin viikkoja isän kaatumisen jälkeen viisivuotias pikkumies  saa kutsun naapuriin, jonka Jussi-isäntä on maalannut hänen  puisen leikkiautonsa. Kotiinpaluuta pitkitetään sopivasti. Kun leikkiautoa vetävä pörisevä pikkupoika tallustelee kotiinsa, hän saa kuulla että isä ja Eino-setä  on tuotu sillä aikaa sodasta raakalautalaatikoissa, ja että he lepäävät nyt talon riihessä oikeissa arkuissa.

Poika haluaa nähdä isänsä, vaari toteuttaa toiveen, ja se kokemus seuraa häntä läpi elämän.

Ennen sodan päättymistä viedään talon ainoa hevonen sotaan, ja se kokee isäntänsä kohtalon. Ajatus Suomen kansan yhtenäisyydestä saa pienen särön sotaorvon mielessä, sillä hän muistaa  tapauksen hyvin. Jossain hevosenottolautakunnassa on päätetty, että juuri tästä talosta joutaa, kun ei isäntääkään enää ole.

Talvisodan päättymisestä Jatkosodan alkamiseen kului vain  vuosi ja kolme kuukautta.  Veteraanit ovat parhaita asiantuntijoita määrittelemään, onko aivan väärä ajastus se, että kyseessä oli kaksi hengeltään aivan erilaista sotaa.  Myös sen ajan kotirintamalla eläneet ihmiset osaavat vastata tähän samaan kysymykseen.  Mistä syntyi se Talvisodan päivien jylhän kohtalonomainen tunnelma, jota minun käsittääkseni ei Jatkosodan alkaessa koettu? Oliko ihmisillä ajatus, että välirauha on tosiaan väliaikainen, ja uusi sota on väistämätön.

Talvisotaa on verrattu Daavidin ja Goljatin väliseen  taisteluun. Suomi oli käytännöllisesti katsoen yksin, samaan aikaan kun hyvät naapurit lahden takana kielsivät aseavun toimittamisen maittensa halki. Taistelussa oli myös uskonsodan piirteitä: Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan. Sotilaitten ja myös omaisten kirjeistä löytyy myös noita vivahteita.

Jatkosotaan ei menty enää yksin, eikä aivan keihäitten kanssa kuten Tuntemattoman sotilaan sotamies Salo vakuutti.  Se sota oli alussa voitollinen.  Talvisodan torjuntavoitto oli ihme, joka varmistui vasta rauhan tultua.  Jatkosodankin  tavoitteista sotilailla oli alussa selkeä käsitys: Otetaan takaisin se mikä on viety. Mutta pitkittyessään sota alkoi saada uusia piirteitä. Suur-Saksan sotakoneisto alkoi yskiä, ja kaikki tiesivät että Suomen kohtalo oli sidottu Saksan kohtaloon.  Viimeistään kevättalvella 1944 alkoi kaikille olla selvää, että Suomi jäisi ehkä sittenkin yksin. 

Kuten sitten kävikin, ja jatkosodan lopussa toistui Talvisodan ihme: Sota päättyi torjuntavoittoon!

Mutta sen jälkeen  seurasi vielä sota entisten aseveljien häätämiseksi. Esimerkiksi kotipitäjäni miehet kävelivät 400 kilometriä Länsi-Lapin teitä ja jänkiä, ennen kuin saksalaiset oli ajettu  rajan yli. Oulun Toppilasta he sentään pääsivät laivakyydillä Tornioon, Röytän satamaan  saakka, monet  ensimmäiselle ja ainoalle merimatkalleen. Meritse tehty koukkaus onnistui hyvällä tuurilla ja huonon lentosään ansiosta. Pellon Kaulinrannassa kaatui viimeisin kyyjärveläispoika.

1944 syntyneenä minun on ollut helppo laskea, kuinka kauan Suomessa on ollut sotaveteraaneja.  Tämän päivän näkökulmasta katsellen veteraanien arvostus on kokenut sinä aikana uskomattomia vaiheita. Myös vaiheita, joiden pitäisi nostaa häpeän puna niiden kasvoille, jotka silloin rämpivät syvällä suomettumisen suossa.  Suuren isänmaallisen sodan sankareita ihailtiin, mutta omat sotilaat olivat olleet pelkästään tekemässä Suur-Suomea.

Noita aikoja ei kannata liikaa muistella näin arvokkaassa yhteydessä, mutta lainaan kuitenkin otteen kapteeni  Paavo Linnanterän kirjasta ”Taipaleenjoki – tuonelanjoki.” Näin kirjoitti  neljäkymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen todellinen Taipaleenjoen taistelija, alussa mainitsemieni sankariveljesten komppanianpäällikkö.

Lainaus alkaa: ”Kun Kollaan veteraanit halusivat kokoontua Kontiolahteen Kollaan taistelujen muistomerkille, eräs ministeri riensi esittämään puolustusvoimien komentajalle paperin, missä aseveljiltä olisi evätty pääsy varuskunnan alueelle. Komentaja vastasi, että mihin muualle Kollaan miehet voisivat kokoontua ellei Kollaan muistomerkille?  Ministerillisin toimenpitein kiellettiin kuitenkin aseveljiltä ruokailu varuskunnan  ruokalassa, samoin soittokunnan esiintyminen komennusmääräyksellä. Korkeimmat Kollaan upseerit saivat kuitenkin neuvotteluilla aikaan, että varuskunnan soittokunta sai esiintyä veteraaneille nimellistä maksua vastaan.” Lainaus päättyy.

Kapteeni Linnanterän mukaan samoihin aikoihin eräs piispa pahoitteli julkisuudessa sitä, että Pohjois-Hämeen kirkoissa oli kerätty kolehtia Taipaleen ja Summan taistelijoiden huoltorahastoon.

Tuollaista  tapahtui 60-luvun lopulla.  Jotakin aikain muuttumisesta kertoo se, että tänä päivänä moinen toiminta olisi kenelle tahansa ministerille poliittinen itsemurha, eikä piispankaan arvostus moisesta lausunnosta lisääntyisi.

Olen usein ihmetellyt, miten tyynesti  rintamamiehet ottivat tuon kaiken. Ehkä he ajattelivat kuin Suomen Sodan veteraanit muinoin, Vänrikki Stoolin säkein. ”Häpeä on urhomiehen haastaa tuollaisista.” Kansan suuri enemmistö on kaiken aikaa veteraanien tapaan ymmärtänyt  miten asiat todellisuudessa olivat.  Heidän käsityksiään oikeasta ja väärästä  eivät eri aikakausien tarkoitushakuiset tulkinnat ole hämärtäneet.
Näillä ajatuksilla toivotan teille kaikille muistorikasta Itsenäisyyspäivää, jota saamme  viettää vapaassa isänmaassa.
 
Kirjoituksen lähteet mm.
Paavo Linnanterän kirja Taipaleenjoki – tuonelanjoki. (1982)
Matti Tammisen muistelma teoksessa Meille kallis on maa. (2007)
Erkki Tammisen teos  Me sotaorvot. (2009)
Enoni Teodor Liskin kirjeet sisarelleen 1939 - 1940. (Ester Noposen hallussa)