Pienet sanat

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Radion aamusävelistä jäi korvaan pikku pätkä:
"- pienet sanat, pienet sanat sinua rakastaa-"
Hetken kuluttua luin päivälehden mustareunaisesta
ilmoituksesta, niinkuin monesti ennenkin: "Niin moni
sana jäi sanomatta".

Yhteensattuma ravisti. Maailma on ääntä, suut sanoja
täynnä. Kaiken päivää kuulee ja puhuu pieniä sanoja.
Tärkeitä, tietenkin. Asillisia tai huumorilla
höystettyjä, usein tiukkojakin. Harvoin ne rakastavat.

Vuoden, parin ikäiselle, joka luottavaisena tulee
ja kiertää kädet kaulaan, voi helposti sanoa hellän
sanan. Kullanmuru, höpönassu. Ikiomalle ystävällekin,
aviopuolisolle etenkin alkuaikoina. Mutta miksi se
muuten on niin vaikeaa?

Pelko istuu syvällä. Pelko tulla torjutuksi,
naurunalaiseksi, kasvonsa, arvoltansa menettäneeksi.
Varsinkin jos joskus niin on käynytkin. Jos tärkeä
ihmissuhde on katkennut.

Sana on ase. Sillä voi satuttaa niin  syvältä, ettei
haava arpeudu. Sana on myös voide, valo, lämpö. Ei
tyhjä sana, ristiriidassa Tekojen kjanssa. Se kumisee
onttouttaan. Lämmin sana täydentää lämmintä tekoa.

Sain kyyneleet silmiini, kun kerran luin
työpöydälleni ilmestyneestä lappusesta: "Kiitos kun olet
olemassa". Omatuntokin kolkutti. Vaikka sananlasku
sanookin "kissa kiitoksella elää" niin kuinka Monen
ilo- myös työn ilo- sammuu kiitoksen puutteeseen?
Milloin minä muistin kiittää?

Joten opetellaanko käyttämään pieniä kauniita sanoja.
Ettei kävisi, niinkuin  tutulle kolmivuotiaille
pikkupojalle, jota oli varoitettu monen käyttämistä,
vähemmän kauniista ärräpitoista sanoista. Eräänä päivänä
hän juoksi äitinsä luo ja kanteli: "Isi sanoi tuhman
sanan. Isi sanoi Rakas!"