Runo rakkaudesta

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Yritin kirjoittaa runon rakkaudesta,
mutta sanat pakenivat,
lepattelivat ympärilläni kuin perhoset
ja kun tavoittelin niitä,
ne musertuivat koviin käsiini.
Hautasin ne siisteihin riveihin
valkoiselle paperille.

Mutta rakkaus ei perhosten hautausmaa.

Älä etsi rakkautta kirjan kansien välistä.
Kuljepolkuasi ja kuuntele:
Kiurun liverryksessä,
mustarastaan huilussa soi rakkaus.
Se humisee tuulessa, solisee kevätpuron kuohussa.
Katsele: Luojan ikuinen rakkaus
loistaa kaikkialla ympärilläsi,
näet sen hehkun pienimmässäkin ruohonkorressa.
Kosketa: Sinun käsissäsi asuu
koko maailman rakkaus, jos tahdot.
Silitä se lähimmäisesi kyyneleisiin kasvoihin,
lapsen hiuksiin, vanhuksen ryppyiseen käteen.

Rakkauden soihdun kantajaksi sinut on luotu.
Pieneksi liekiksi, hiukan valaisemaan pimeää,
lämmittämään palelevaa.

Käännä kasvosi rakkauden aurinkoon,
anna sen säteiden lävistää sydämmesi
niin kauan kunnes elämäsi meri tummuu iltaan
ja sielusi, aaltojen mukana keinunut
löytää sataman.