Kyyjärven verkkolehti | tammikuu 2009
EtusivuPääkirjoitusTapahtumatNettiradioNetti-tv1InfoPalauteYritykset ja palvelutIn English

Yhteistyökumppaneille logopaikka. Valitse yrityksellesi sopiva aihealue ja varaa paikkasi heti !

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe 6.12.2008

6.12.2008 Heikki Luoma

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Heikki Luoman pitämä juhlapuhe itsenäisyyspäivänä ja kunnan 80-vuotisjuhlassa.

Heikki Luoma:

Arvoisat juhlavieraat, kunnioitetut veteraanisukupolven edustajat!

Tämä itsenäisyyspäiväksi ajoitettu 80 – vuotisjuhla tuntui aluksi  aiheuttavan juhlapuheen kirjoittajalle  hieman kaksijakoisen tilanteen. Puhuako kunnan vai Suomen itsenäisyyden merkityksestä?

Kuitenkin pääsin melko vähillä neuvotteluilla sovintoon itseni kanssa. Molemmissa tapauksissahan  kyse on periaatteessa hyvinkin samankaltaisesta asiasta, eli itsenäisyyden käsitteestä  sinänsä. Maa joko on itsenäinen  tai ei ole, samoin on myös kunnan kohdalla. Näin ainakin kuvittelin siihen  saakka, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, ja meidän Suomessa asuvien EU-kansalaisten mieliin alkoi hiipiä epäilys, että  missähän  sitä korkeinta päätäntävaltaa varsinaisesti käytetään. Tuli esiin yhä uusia asioita, joissa viimeinen sana tunnuttiin sanovan jossain muualla kuin oman maan rajojen sisäpuolella.

Pienen kunnan yhdistyessä suurempaan syntyy käsitykseni mukaan sama tilanne, vaikka toista vakuutetaan. Että jopa kunnan identiteetti ja omaleimaisuus muka vain vahvistuvat, kun ollaan mukana suuressa kuntayhtymässä. Eikö oma identiteetti pysy luontojaan vahvimpana silloin, kun ollaan itsenäisiä, ja kaikki taloudelliset ja henkiset ponnistelut koituvat oman kunnan hyväksi? Jos oma laiva purjehtii hyvin, niin ei kai ole mitään syytä hypätä jonkun suuremman, paljon syvemmällä kyntävän  aluksen kyytiin?

Tuossa mielessä olen mielenkiinnolla seurannut sekä julkista että yksityistä keskustelua siitä, pitäisikö Kyyjärven luopua itsenäisyydestään, eli päätyä naimisiin jonkun naapurinsa kanssa. Kuntaliitosten kohdallahan myös moniavioisuus on mahdollinen, kuten on saatu nähdä.  Sikäli kuin olen käsittänyt asiat oikein, on Kyyjärvi noissa kosintamenoissa ollut se osapuoli, joka on jaellut rukkasia. Täytyy tunnustaa, että olen ollut siitä mielissäni, syistä joihin palaan tuonnempana.

Muistan, että jo kuusikymmenluvun alkupuolella alettiin puhua kuntaliitoksista. Muistelen myös, että Kyyjärven työttömyysluvut olivat maan huippuluokkaa, kunnes kunnan  alueella alettiin rakentaa valtatie kolmentoista ja Vaasan tien uusia linjauksia. Kunnassa vallitsi täystyöllisyys, ja kuntarajojen sisäpuolella  oli tarjota töitä myös ulkopaikkakuntalaisille. Silloin ei vielä ollut keksitty niin hienotunteista määritelmää kuin työvoiman liikkuvuus, vaan puhuttiin arkisesti siirtotyöläisistä, ja vieläkin arkisemmin siirtojätkistä.

Kun tietyöt lopetettiin kesän ajaksi, minullekin, 18 vuotiaalle sekatyömiehelle,  tarjottiin mahdollisuutta kokeilla siirtotyöläisen elämää jollain lounaissuomalaisella paikkakunnalla, jonka nimeäkään en ollut aikaisemmin kuullut. Luvassa oli sitä samaa kuin Kyyjärvelläkin edellisenä talvena, eli tehtäviä kevyen etukuormaajan kuljettajana. Eli kyse oli siitä kapineesta johon oli hyvä nojata markan ja kahdenkymmenen kuuden  pennin tuntipalkalla.  Sain jopa matkalipun kunnantoimistolta, mutta tuo lähtölupa hiutui lompakossani käyttökelvottomaksi. En ollut vielä valmis sopeutumaan työvoiman liikkuvuuden ajatukseen.

Väistämättä kävi niin, että tätä puhetta kirjoittaessani ajatukset palasivat 60-luvun alkuun, jolloin täällä Kyyjärvelläkin varsinaisesti käynnistyi niin sanottu suuri muutto. Yleiseen kielenkäyttöön oli jo  silloin vakiintunut uusi sana: maaltapako. Myös muuttotappiosta kirjoiteltiin sanomalehdissä, mutta tappioista harvoin kirjoitetaan suurin otsikoin, etenkään siellä missä tappiot koetaan omakohtaisiksi.

Toisin oli siellä, minne tuo muuttovirta suuntautui. Varsinkin eteläisen Suomen kaupungit elivät voimakkaan väestökasvun aikaa. Vai olisiko oikeampaa puhua kasvuhurmasta. Kaupunkien vuosikatsauksissa ja sanomalehtien otsikoissa noista prosenteista puhuttiin samaan sävyyn kuin nykyään puhutaan pörssiyhtiöiden voitoista. Sillä erotuksella, että pörssiyhtiö ei koskaan voita tarpeeksi, koska teoriassa on mahdollista voittaa vieläkin enemmän. Mutta jotain samankaltaisuutta noissa taselaskelmissa on, ja oli.  Ikään  kuin väestökasvun prosenteilla  olisi mitattu kaupunkien asukkaitten hyvinvointia.

Jälkeenpäin ajatellen on erikoista, että harvoin, jos koskaan eteläsuomen kaupungeissa kyseltiin mistä nuo prosentit olivat poissa.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse oli siitä, että työikäinen väestö hakeutui sinne missä työtä oli tarjolla. Se puolestaan oli politiikkaa, että työpaikkoja syntyi sinne missä niitä oli jo ennestäänkin, eikä suinkaan sinne missä niitä olisi kipeimmin tarvittu, eli sinne missä oli työhaluisia työttömiä. Aluepolitiikkaa voitiin silloinkin  tehdä monella tavalla, ja sikäli kuin olen poliittisia keskusteluja seurannut, siitä oikeasta tavasta väännetään  kättä edelleen.

Saattaa olla, että maaseudun liikaväestöstä alettiin puhua vasta myöhemmin, ja siitä puhuivat sellaiset tahot, joilla oli aiheen käsittelyyn tutkijan viileä ote. Omakohtainen suhteeni asiaan oli varsin tunnepitoinen. Vasta paljon myöhemmin tuli mieleen, että olin ollut yhtenä osasena mukana  kahdessa eri prosenttilaskussa: Kyyjärven muuttotappiotilastossa ja Lahden kaupungin vuositilinpäätöksessä, jossa väestönkasvuksi ilmoitettuiin 5,6 prosenttia.

Kun aikoinaan suoritin puheopin perustutkinnon,  minulle selvisi sellainenkin asia, että juhlapuheessa on korrektia pysytellä yleisellä tasolla. Kirjailijana olen kuitenkin sitä mieltä, että yleisellä tasolla puhujia on aivan riittävästi ilman minun panostani, joten puhun mieluummin asioista siitä näkökulmasta jonka uskon parhaiten tuntevani.

Sanotaan, että kaunokirjallisuuden preesens historian suuriin tapahtumiin on 15 – 20 vuotta. Eli tuo aika tarvitaan sen sulattelemiseen, mitä historian liike on merkinnyt yksilöille. Varmasti onkin niin, että ihminen näkee itsensä suurten kokonaisuuksien  osana vasta  myöhemmin, sitten kun vuosien välimatka on antanut etäisyyttä. Ja usein myös jälkiviisautta, mikä ainakin Havukka-Ahon ajattelijan  mukaan on se imelin viisauden laji.

On aivan kirjaimellisesti totta, että vasta parikymmentä vuotta täältä Kyyjärveltä lähtöni  jälkeen aloin ymmärtää sen, että vaikka ihminen  kuvittelee tekevänsä elämänsä ratkaisevia päätöksiä pelkästään omasta tahdostaan, ne kuitenkin useimmiten ovat seurausta jostain paljon suuremmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

Olisiko esimerkiksi viisitoistavuotias tuleva mummoni rohjennut lähteä  Amerikkaan ilman sitä laajaa ilmiötä, jota kutsuttiin amerikansiirtolaisuudeksi? Tai 18 vuotias tuleva isoisäni tehnyt tahollaan samaa  ratkaisua? Ketään ei kai pakotettu lähtemään Amerikkaan?  Eteläpohjanmaalla oli kylläkin sanonta, joka epäsuorasti kehotti lähtemään: Nuoon fiksu ihiminen, eikä mee Ameriikkahan hullu!

Ei minuakaan kukaan pakottanut lähtemään  Kyyjärveltä, mutta silti luokittelin siihen aikaan muuttoni pakkolähdöksi. Lähtö oli seuraus jostain sitä ennen koetusta, ja kokemus oli sen laatuinen,  etten halunnut elää  sitä vaihetta enää uudelleen. Kyse oli kahdesta työttömyystyömaalla koetusta talvesta, jotka saivat minut käsittämään millaista elämää kohtalo, tai ehkä se oli vain yhteiskunta, minun elämäni varalleni suunnitteli. Ehkä on kuitenkin oikeampaa puhua tässä yhteydessä ajopuuteoriasta, sillä tuskin kukaan tai mikään suunnitteli minun varalleni siinä elämänvaiheessa yhtään mitään. En edes minä itse, vaikka joitakin epämääräisiä haaveita ehkä olikin paremmasta elämästä.

Silti lähdölläni oli ylevämpikin  tavoite kuin välttää nöyryyttävä joutuminen työttömyyskortistoon seuraavana talvena.  Tuo lähtö oli ikään kuin ainoa hyvätyö jonka saatoin kotikuntani hyväksi siinä vaiheessa ja niillä eväillä tehdä: yksi työtön vähemmän!

Noissa tunnelmissa lähdin. Seuraavina vuosina tunne synnyinkuntaani kohtaan oli jotenkin kaksijakoinen. Mielikuvissani oli se Kyyjärvi joka ei ollut minua tarvinnut, mutta toisaalta oli myös se Kyyjärvi jossa olin syntynyt ja kasvanut, ja johon olin kiintynyt. Armeijasta palattuani olin päättänyt, että täältä haluan löytää paikkani, täällä haluan olla ja elää, mutta en millä hinnalla hyvänsä. Työttömyystyömaan hommat olin kokenut samaan tapaan nöyryyttävinä kuin Antti Rokka ympyriäisten kivien laittamisen polkujen pieliin. Jotain sen tapaista oli luvassa, jos elämä jatkuisi entiseen tapaan.

Tuli siis  lähdettäväksi, vaikka kipeää teki monta vuotta. Niin teki kymmenillä tuhansilla muillakin maaseudun nuorilla, vaikka niistä tunnoista on kehdattu puhua vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Jotakin siitä kertoo se tutkimus, jonka mukaan noin satatuhatta eläkeikäistä ihmistä on valmis muuttamaan takaisin maalle. Se muuttoliike on jo alkanutkin. Ja taas väännetään kättä onko se yhteiskunnan kannalta suotavaa vai ei.

Joitakin vuosia sitten osallistuin Etelä-  Pohjanmaalla erääseen maaseutuseminaariin, jossa muuan  Helsingissä  asuva maaseutuneuvos puhui tuosta muuttohalukkuudesta yleisenä ilmiönä.  Eräs paikallinen kunnallispoliitikko otti puheenvuoron ja lausui painavan mielipiteensä: Mihin me täällä maakunnas  jourutahan, jos tänne rupiaa tulemahan kaupungeista kaikenmaailman eläkelääsiä? Joku eri mieltä oleva tuttava heitti yleisön joukosta,  että menet vain koriasti sikalahan niin kun olet tähänkin asti teheny!

Maaseutuseminaareihin olen saanut kutsuja myöhemminkin, eli  nähtävästi olen kirjailijana  leimautunut nimenomaan maaseudun kuvaajaksi. Ilmeisesti olen kuvannut maaseutua ja maaseudun ihmisiä tavalla, joka on leimannut minut myös maaseudun puolestapuhujaksi. Tuon leiman olen mielihyvin ottanut vastaan.

Kuitenkin  olen jo kauan sitten lakannut olemasta minkään asian julistaja. Sitäkin olin kirjoittamiseni alkuaikoina, kunnes eräs kirjoittamisesta kaiken tietävä läänintaiteilija  sanoi minulle erittäin tuohtuneena jonkin tekstini luettuaan,  että sinä olet sellainen helskutin Vennamo noissa kirjoituksissasi, että yrität saada kaikki ajattelemaan samalla  tavalla kuin itse ajattelet.

Menin  itseeni ja myönsin, että niin on, kyllä minä melkoinen julistaja olen. Tosin myönsin sen silloin vain itselleni, vasta vuosia myöhemmin läänintaiteilijalle itselleen, samalla kun kiitin neuvosta. Mutta tuon oivalluksen seurauksena ymmärsin, että ihmisiin vaikuttaminen on muuta kuin julistamista. Täytyy kertoa asioista sillä tavoin, että jättää sanomatta sen oleellisimman, mitä  haluaa kirjoituksillaan sanoa. En minä Kuusniemeä kuvatessani sano kertaakaan, että maaseutu on ihmisille paras paikka asua, mutta silti ihmiset kertovat palautteissaan, että muuttaisivat heti Kuusniemelle jos sellainen paikka olisi oikeasti olemassa.

Mehän kaikki tiedämme, että sellainen paikka on olemassa, eihän Kyyjärven ja Kuusniemen välinen ystävyyskunta-ajatus olisi muuten voinut toteutua Nopola Newsin sivuilla.

Kyyjärvi suhteeni ei vuosien vieriessä ole suinkaan jäänyt pelkästään  kaksijakoiseksi. Päinvastoin tunne sai lähtöni jälkeen uusia vivahteita. Tiedon ja kokemusten lisääntyessä synnyinseutuni koko kuva oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Kuten oli koko maaseutukin. Väinö Linna kertoi nuorena kansakoulun käyneen maatyöläisenä ajatelleensa, että oikea Suomi oli jossain muualla kuin hänen kotikylässään Urjalassa. Kunnes vasta kirjailijaksi tultuaan tajusi, ettei sen suomalaisempaa Suomea, sen suomalaisempia ihmistyyppejä ollut muualla kun omassa kotikylässä. Jotenkin samaan tapaan myös minun ajatteluni kehittyi. Kyllä se kaikkein aidoin  Suomi minulle oli ja on  Kyyjärven Mäntyperällä.

Ehkä järisyttävimmän herätyksen kyyjärveläisyyden suhteen  koin 80-luvun alkupuolella luettuani lahtelaisen Paavo Linnanterän kirjan Taipaleenjoki – tuonelanjoki. Kuten ainakin arvoisat veteraanit hyvin tietävät,  kapteeni Linnanterä toimi Talvisodassa Taipalenjoen lohkolla pääasiassa Kyyjärven ja Karstulan miehistä kootun komppanian päällikkönä.

Sen kirjan lukemisen jälkeen vasta todella ymmärsin, millaisia miehiä vaatimaton kotiseutuni oli kasvattanut. Sankarit eivät olleetkaan etäisiä, jossain muualla asuvia miehiä, vaan niitä samoja naapureita ja kylänmiehiä, jotka olin lapsuudesta saakka tuntenut ja joiden keskellä  olin nuorena miehenä samoilla työmailla opetellut aikamieheksi.

Koska tiesin Linnanterän asuvan Lahdessa, rohkaistuin kirjan luettuani soittamaan hänelle: Kerroin heti aluksi, että olen kotoisin Kyyjärveltä, ja että haluaisin mielelläni tavata hänet. Kyyjärven mainitseminen oli kuin tunnussana,  ja heti seuraavan itsenäisyyspäivän iltana  sain  kunnian tulla vieraaksi tuon Kyyjärven miehiä johtaneen vanhan kapteenin kotiin.

Ei siinä paljon puheita tarvittu, olinhan lukenut juuri hänen kirjansa, joka oli kuin sydänverellä kirjoitettu.  Kyllä hän Taipaleenjoen taisteluista kertoikin, kun vähän lapsellisesti kysyin millaista siellä oli? Muistan aina tuon lauseen jolla hän vastasi. -  No, aamulla vihollinen yleensä aloitti kovan tykistö- ja kranaatinheitintulen ja vähän hyökkäili, yöllä oli sitten taas vähän hiljaisempaa. Sitten hän  haki kamarista edellä mainitun kirjan, kirjoitti siihen  omistuskirjoituksen ja luovutti minulle. Tuota tapaamista en unohda koskaan.

Linnanterän kirjan lukeminen itsenäisyyspäivän alla  on sen jälkeen merkinnyt minulle samaa kuin kymmenille tuhansille muille Tuntematon sotilas – elokuvan katsominen. Jokaisesta lukukerrasta jää mieleen syvä kunnioitus noita miehiä kohtaan, jotka taistelivat sen puolesta mitä pitivät jopa omaa elämäänsä arvokkaampana:  oikeutta elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa.

Myös meille seuraavan sukupolven nuorille miehille itsenäisyys ja velvollisuus sen puolustamiseen olivat itsestään selviä. Kyyjärven pojat kantoivat vuorollaan tietyllä ylpeydellä sotilaspukuaan. Siitä velvollisuudesta kieltäytyminen ei tullut mieleen edes teoreettisena mahdollisuutena. Sitä taustaa vasten tuntuu käsittämättömältä, että tänä aikana yhä useampi katsoo oikeudekseen kieltäytyä tuosta kansalaisvelvollisuudesta.

Ei ole montaa viikkoa siitä, kun televisio-ohjelmassa pari tuollaista vapaa-ajattelijaa esitti iniseviä perustelujaan  sille, miksei varusmiespalveluksen suorittaminen sovi heille: On niin tylsää seistä rivissä, aika menee hukkaan, palkka-armeija tulisi halvemmaksi, uhkakuvat ovat epäuskottavia, koska niiden aina oletetaan tulevan idästä.

Tämän argumentin kohdalla mietin mistä muusta ilmasuunnasta meitä olisi vuosisatojen kuluessa uhattu? No, ruotsalaiset sotilaat tosin valtasivat Ahvenanmaan kansalaissodan sekasorron aikana, mutta poistuivat sieltä vapaaehtoisesti muutaman viikon kuluttua sen jälkeen,  kun saksalaiset tulivat ottamaan kantaa siihen, millainen yhteiskuntajärjestys Suomessa tulee lähivuosina vallitsemaan.

Periaatteessa kumpikin televisio-ohjelmassa näyttäytynyt vapaamatkustaja  oli maanpuolustuksen kannalla, mutta sillä varauksella ettei heidän tarvitse sen vuoksi mennä ulos märkään metsään. Varmemmaksi vakuudeksi toinen vetosi vielä siihen, että asevelvollisuus on naisillekin vapaaehtoista. Mitäs tasa-arvoa se sellainen on? Kun professoritason mies noin vakuuttavasti perustelee kantaansa, niin mitäpä tuohon enää lisäämään.

Tuntemattoman sotilaan majuri Sarastie sanoi pataljoona parhaalle sotilaalle alikersantti Rokalle, ettei sota yhtä miestä kaipaa, olipa tämä millainen hyvänsä. Mitähän hän olisikaan sanonut noille kahdelle esimerkkitapaukselle? Ehkä niin, ettei Suomen Puolustusvoimat sentään huoli millaisia miehiä hyvänsä.

Kun kymmenisen vuotta sitten sain kutsun juhlapuhujaksi erään kunnan itsenäisyyspäivän juhlaan, kutsun esittäjä  antoi vihjeen,  ettei itsenäisyyspäivän puheen tarvitse aina olla niin verinen. Mietin että mitähän se mahtoi siinä yhteydessä tarkoittaa? Pitäisikö ehkä itsenäisyyden puolesta tehdyt uhraukset jo unohtaa? En ollut sitä mieltä, joten päätin omasta puolestani unohtaa tuon vihjeen saman tien.

Tilaisuuden  jälkeen paikalla olevat veteraanit tulivat joukolla kiittämään minua siitä, että olin huomioinut heidät puheessani. Kyllä olisi hävettänyt, jos olisin jättänyt sen tekemättä.

Itsenäisyyspäivä tuo aina mieleeni sen, miten Kyyjärven ja Karstulan miehet 1939  Taipaleenjoen Koukunnimessä, juuri itsenäisyyspäivänä,  joutuivat omakohtaisesti ottamaan vastuun Suomen itsenäisyyden puolustamisesta. Kaksi keskisuomalaista rykmenttiä teki historiaa sadan ja viiden kunnianpäivän ajan. Nimi Taipaleenjoki on syöpynyt lähtemättömästi tämän seudun ihmisten mieliin.

Jos joskus tulee aika, ettei noita uhrauksia enää muisteta, meillä tuskin on enää itsenäisyyttäkään.

Tänään juhlimme kuitenkin sekä Kyyjärven kunnan että Suomen itsenäisyyttä. On erittäin mieluisaa todeta, että synnyinkuntani on lyönyt korville kaikkia niitä ennusteita, jotka 60 – luvun alkupuolella ja siitä vähän eteenpäinkin lupasivat kunnalle jotain muuta kuin hyvinvointia  ja itsenäisyyttä. Täällä on monia esimerkkejä siitä, mitä yksityisten ihmisten yritteliäisyys, ennakkoluulottomuus  ja luja tahto saavat aikaan.

En usko, että tällä virkeällä 80-vuotiaalla kunnalla on mitään syytä luopua vapaudestaan tulevinakaan vuosina. Näillä ajatuksilla onnittelen päivänsankaria ja toivotan teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivää.