Jo helisee

Pakina on Annikki Kujalan kirjasta, Sitä se on sinisilmä.

Oletko hiihtänyt hiljaisessa metsässä, pysähtynyt hengähtämään mäen päälle? Oletko antanut katseesi kiertää mäntyjen rungoissa, kuusten oksissa, katajien lumisissa patsaissa? Oletko nähnyt auringon nauravan ja heittävän kourakaupalla kultarahoja vitivalkoiselle hangelle?

Tai oletko kävellyt metsätiellä iltaisin, kun kuun hopeat siru sirulta säkenöivät lumen pinnalla? Oletko kuullut: jo helisee helmikuu!

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan näe lunta. Eivät milloinkaan koe syksyn vaihtumista talveksi ja talven kevääksi. Eivät saa katsella lumikiteitten kimallusta, eivät tuntea sanoin selittämätöntä kevään ensi aavistusta: aurinkoisina päivinä, seinustalla, kun räystäästä putoaa ensimmäinen pisara ja tuntuu sulavan lumen tuoksu. Ja päivä päivältä kuljetaan lähemmäs kevättä ja kesää.

Näillä leveysasteilla on onnellista elää. Olemme lottovoittajia esimerkiksi siksi, että meillä on neljä vuodenaikaa. Toinen toistaan kauniimpaa.

Usen vain käy niin, että arkirutiinien oravanpyörässä unohtaa katsella ympärilleen. Jonakin päivänä havahtuu: hyvänen aika, mihin aika livahti? Mitä kaikkea jäi näkemättä ja kokematta.

Katseltaisiinko kevättalvea kuin kaukaa tulleet turistit. Kuin näkisimme sen ensi kertaa. Ihmetellen, ihastellen.

Ja kuunneltaiinko, ihan hiljaa. Oksan rasahdusta, tuulen humahdusta, talitiaisen ensi titityytä.

Helmikuun helinää.