Pääsiäiskokko

Pakina on Annikki Kujalan kirjasta, Sitä se on sinisilmä.

Pääsiäispyhinä paistoi aurinko. Lämmitti niin että takaovelle voi nostaa saunajakkaran ja paistatella päivää, rusketella kasvojaan. Viereinen joki laulaa jo koskipaikoistaan vapaana. Järven jää on mustaa. Tuhannet pikkulinnut - varpuset, tiaiset, mitä lienevätkään - laulavat aamuisin yhteiskonsertissaan lähimetsässä. Ollaan keväässä.

Paikkakunnan perinteisiin kuuluu pääsiäiskokko. En ollut ennen nähnytkään. Rantaniitylle oli koottu mahtava keko poltettavaa. Komeasti lieskuivat liekit pimenevässä illassa.

Kertomisen arvoiseksi kokkojuhlan teki valtava yleisömäärä. Pikkuisen kotikuntani väestä oli liioittelematta vähintään puolet mukana. Katsomassa tulta, heittämässä huulta, tapaamassa toisiaan. Kilpailemassa tikanheitossa, naulanlyönnissä ja mitä maamiesseuran talolla lieneekään tapahtunut. Nuorimmat sylissä, vanhimmat kainaloista talutettavina.

Näisstäkin maisemista on jouduttu paljolti lähtemään pois. Työnhakuun etelään ja Ruotsiin, aiemmin Kanadaankin asti. Ei löydä kerrostalolähiön tulokas tällaista välitöntä tunnelmaa uudessa ympäristössään. Ei tätä - uskoisin - yhteenkuuluvuuden, tuttuuden tunnetta. Leipä voi olla leveämpää, mutta ihmisen juuret voivat ehkä huonosti.

Ei elämä täällä, pienessä maalaiskylässä, ole pelkkää idylliä. Moni kavahtaa liian pieniä ympyröitä. Toisten tekemisiä seurataan, täällä ei pääse piiloutumaan väkijoukkoon. Kuitenkin: paljon menettää hän, joka nämä juuret, nämä perinteet menettää.