Katso lisäkuvat

"Hermannin Akatemia" kokoontui

Opettajapariskunta Herman ja Lempi Pennanen oli vahva vaikuttaja kyyjärveläisnuorten opintaipaleiden alussa 1950- ja 1960-luvulla.

Tinkimätön ja ankara linja opetuksessa ja kasvatuksessa yleensäkin kuului arvostetun pariskunnan periaatteisiin.

Joskus myöhemmin noiden, sen oppivaiheen käyneiden keskuudessa, syntyi käsite "Hermannin Akatemia." Yksi osio näistä - vuosina 1943 ja 1944 (Maisa 1945) syntyneet ikäluokat kokoontui "luokkakokoukseensa" Honkalehdon Kievariin lauantaina 18.7.

Hankkeen tomera puuhanainen oli Tampereella asuva Maisa Ijäs (ent. Löytönen), joka kevään ja alkukesän aikana selvitti eri teitä lähes kaikkien, liki kolmenkymmenen, "akatemialaisen" olinpaikan. Joukostamme seitsemän tiedettiin kuolleen ja mahdollisista vain kolme jäi saapumatta ja heilläkin oli siihen pätevä syy. Niinpä paikalle saapui sitten 19 melkoisesti 55 vuodessa muuttunutta "alakansakoululaista."

Vuonna 1953 otettu luokkakuva oli kaiken lähtökohta ja se toimi tunnistuskuvana. Myönnettävä on että usein nimen kuuleminen vasta lopullisesti ratkaisi kuka siinä edessä oli nyt 55 vuoden jälkeen. Mutta se vain lisäsi näkemisen riemua.

Tunnelmallinen vanha riihi oli oikea paikka päivän "viralliselle" osuudelle. Sen yhteydessä jokainen kertoi lyhyesti omat elämän vaiheensa. Meistä vain kaksi oli jäänyt kotiseudulleen, muut olivat lähteneet etsimään elämän eväitä muualta. Paikalla olijoista Tellervo ja Paula tulivat Ruotsista, Anna-Leena peräti Kanadasta saakka.

Muut olivat löytäneet paikkansa Suomesta ja ammattien kirjo oli tietysti laaja. Oli kirjailija, yrittäjä, opettaja, tehtaantyttö ja -poika, komentaja, taiteilija, sairaanhoitaja, toimistotyöntekijä, maanviljelijä, metsäalan ammattilainen, sanomalehtityöntekijä... eli kiinnostus oli kouriintuntuva kun kukin kertoi vaiheistaan. Kaikki luonnollisesti jo eläkkevuosillaan.

Poikkeuksen teki tietysti päivän juhlapuhuja, kirjailija Heikki Luoma. "Maalaiskomedioiden" isä elää parasta luomiskauttaan. Uusia "Pirunpelto" -sarjan osioita kuvataan ja lisää on tilattu. Heikki on myös maan tuottoisin näytelmäkirjailija ja tänäkin kesänä hänen näytelmiään esitetään maan eri puolilla liki parissakymmenessä kesäteatterissa.

Puheessaan Heikki muisteli koulunkäyntinsä alkuvaiheita ja päätyi pohtimaan sitä, mahtavatko nykyiset opettajat arvatakaan, miten suuria auktoriteetteja ja esimerkkejä he ovat tuolle 7-vuotiaalle ekaluokkalaiselle. Hänen aikanaan niin oli ja joihinkin "mukaviin" suorastaan kiintyi. Varsinkin Maiju Halttunen oli viehättävä ja ystävällinen ja toin usein mukavan mielen, aikana joka muuten oli puitteiltaan vaatimaton ja puutteita täynnä.

Vanhemmat sisarukset eivät kotona Heikille mitään (vahingossakaan) opettaneet, niinpä hän tuli kouluun täysin "ummikkona." Kirjainten teko oli haastavaa ja vähän pelottikin mitä opettaja niistä sanoo. Sanoi että, "...mutta Heikkihän tekee oikein hyviä kirjaimia..." Tuo lausahdus toi hyvän mielen ja uskon siihen että "minähän osaan!" Itse asiassa tuo silloin syntynyt tunne on kantanut läpi elämän.

Ensimmäinen koulukokemus oli myös säilynyt Heikin muistissa. Isoveli Kaarlo toi kouluun. Eteisaulassa opettaja Halttunen pyysi oppilaita istumaan lattialle siksi aikaa kun hän käväisee jossain luokassa. Kaikki muut istuivat paitsi yksi - Seppo seisoi. Varmaan ajatteli, ettei kansakoululaitos häntä kyykytä. Luonne näkyi myös aikuisiällä, sillä Seppo loi uransa puolustusvoimissa ja eteni hierarkiassa aina komentajatasolle saakka.

"Luokkakokouspäivään" sisältyi toki muutakin yhdessäviihtymistä. Muutama laulu kaikui komeasti Turpeisen Pekan säestäessä. Nautittiin lohikeitosta ja mansikkakakusta ja kaiken sen ohella tunnettiin miltei liikuttavan oloista yhdessäolon riemua. Tuntui kun nuo 55 vuotta olisivat pyyhkiytyneet hetkessä pois. Eli niin kuin joku sanoi: "Käsittämättömän hieno päivä!"

TAISTO KOTKA, yksi heistä