Enkelinsiipi

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, Sinisilmä

Joittenkin ihmisten sormien päissä voi melkein nähdä vihreät silmut. Pöyhivät multaa, ja ykskaks hypähtää näkyviin lehti, varsi, nuppu, kokonainen kukkameri. Kuin taikaa.

En omista sitä taitoa. Vaivoin saan säilytetyksi huonekasvini hengissä. Sain hiljattain lahjaksi pikkuruisen vihreää versovan ruukun. Unohdin koko kasvin viikoiksi. Nyt se kuitenkin työntää uutta vihreyttä  hyvinkinnapakasti. Hylkääminen on ilmeisesti anteeksiannettu.

Varhaisimpiin lapsuusmuistoihini kuuluvat äidin hoivaamat kukkaset. Yksi komeimmista oli lähes huoneen korkuinen, pihakamarin nurkan täyttävä enkelinsiipi. Mikä lienee virallinen nimi, en tiedä. Lehdet, punavihreät, muistuttivat muodoiltaan siipiä. Sen enkelin siipiä, joka saman kamarin seinällä talutti lasta kuilun yli kaitaa siltaa pitkin.

Sattumalta- jokunen vuosi sitten- näin sukulaisperheessä samannäköisen kukkasen. Oli kulemma peräisin syntymäkodistani. Kerran toisensa jälkeen oksasta juurrutettu ja istutettu.

Hämmästyin ja ilostuin. sain oksan, jota olen rakkaudella kasvatellut. Joka kastelukerta ailahtaa mielessä lämmin muisto: viileä kamari koivun varjossa, valkoiset uutimet. Pihanurmi, järvipolku. Koti.

Jonakin sopivana päivänä- yläkuusa, neuvoivat vanhat- taittelen oksia juurtumaan. Lapsilleni. Ikään kuin tervehdykseksi äidinäidiltä, jota he eivät koskaan ehtineet nähdä.

Jospa samalla siirtyisi tähän stressaavaan aikaan kiireettömän rauhan tuntua. Kuin siiven sipaisu.