Marjamatka

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, Sinisilmä

Koska olen korvessa kasvanut, metsän reunasta repäisty, palaan mielelläni metsään. Silloin kun siihen on mahdollisuus. Luonto on arvaamaton.  Metsässä voi sattua mitä tahansa. Sudetkin ovat palanneet ikivanhoille reviireille.

Rohkeana naisena uskallan mennä marjamatkalle yksin. Eläimet, joita pelkään, ovat paljon sutta pienempiä. Hiirestä alaspäin.

Aurinko paahtoi ja mustikat metsässä odottivat poimijaansa, oletin. Optimistisesti iso ämpäri mukaan. Ennestään tutulla mustikkapaikalla ei marjoja näkynyt. Varpuja vain. Kävelin ja katselin. Marja siellä, toinen täällä. Sen verran että suu ja sormet sinistyivät.

Ihan yhtäkkiä taivas viskasi sadekuurolla. Tosi märällä. Juoksin suojaan suuren kuusen alle. Nojasin rubkoon  ja odottelin sadekuuron loppumista.

Rento hetki meni pian ohi. Niskassa kirpaisi. Nilkassa myös. Seisoin näet muurahaisten polulla. Kuusen runkokin kuhisi niitä.

Tulipa kiire kotiin. Ei rankkasateessa voinut riisumaankaan ruveta, Vielä suihkun kampasin  hiuksitani muutamia  purevia otuksia. Suurin osa sentään hukkui ammeeseen.

Tällaista voi sattua. Tottakai muurahaisilla on oikeus puolustaa reviiriään. Vaikka ryömimällä tunkeilijan vaatteitten alle puremaan.

Yhtä asiaa en ymmärtänyt. Jos siniset lenkkitossut kastuivat ja luovuttivat väriä, niin miksi ihmeessä minä sain vihreät varpaat?