Ruska-Aika

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Metsien laidoilla ja talojen pihapiirissä hehkuvat, loistavat, palavat vaahteroiden soihdut, koivujen nuotiot, pihlajien liekit. Punaisen, keltaisen, vihreän kaikki sävyt. Niin  syvät ja sytyttävät, että melkein haukon henkeäni. Ihan kuin ensi kerran nähdessäni norjantunturien mykistävän mahtavuuden.

Miksikähän vanhetessa näkee luonnon kauneuden selvemmin ja kirkkaammin kuin nuorempana? Johtuuko se iästä: eletäänhän tässä jo selkeää ja syvää syyskesää. Vai johtuuko se siitä, että kiinnittää väreihin enemmän huomiota, yrittää itsekin värittää elämän arkista harmautta erivärisillä raidoilla - luonnossa liikkumisella, kirjoilla matkoilla, ystävillä? Tälläkirjoittamisellakin.

Harmaata sadetta on myös elämässä oltava. Mutta ei aina. Valo ja värit on vain itse löydettävä, maalattava, nähtävä. Säilöttävä muistoihin, tallennettava silmien verkkokalvolle, mielikuvitukseen.

Ruska ei jatku loputtomiin. Tulee talvi, pimeys ja pakkanen, palelemisen aika. Elämä ei aina ole helppoa. Ei ainakaan minulle syksyn synketessä, talvea kohti kuljettaessa.

Olen ajatellut, että ehkäpä ilon katoamiseen, syysmasennukseen ei olekkaan syynä päivien lyheneminen ja sään synkkyys? Ehkäpä suurempi tekijä on värien katoaminen. Kesän ja syksyn kirkkaiden värien haaleneminen talven harmaaksi ja valkeaksi.

Miettisitkö sinäkin, lukijani, omia värejäsi. Jos näyttää kovin harmaalta, niin varmaan jostain löytyy se punainen raita, jonka varassa on helpompi kestää tuleva kaamos.