Ajan hermoilla

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Luottokorttikeskustelua käydään toistuvasti lehtien
palstoilla. Monilla, varsinkin nuorilla, on vaikeuksia
rahan käytön, etenkin luottokorttien kanssa.
Pysyäkseni ajan hermoilla kerron oman tarinani.

Taustaksi: En omista luottokortteja. Velaksi
ostaminen ja jälkikäteen maksaminen on mielestäni
ikävää. Mutta lankeemukseen yritettiin kyllä
houkutella.

Avasin työpöytäni ääressä postia. Valkoisesta
kuoresta löytyi allekirjoittaneelle henkilö kohtaisesti
osoitettu tarjous.

"Teidän asemassanne oleva henkilö..." Teitittelystä
en ole varma, joka tapauksessa erittäin kunnioittava
sävy. Ja minun asemmassani? Olin kuvitellut olevani
pahainen sosiaalikioskin vastaava hoitaja.

"... tarvitsee ehdottomasti kortin, millä voitte
nostaa rahaa aina 30 000 markkaan saakka..." Ratkaisu
kaikkiin rahahuoliini!

"missä tahansa maailman maassa liikuttekin
matkoillanne..." Lähtisinkö Sveitsiin? Riittäisikö summa
ehkä Amerikkoihin asti? Japani on aina houkutellut...
Aivan uusien mahdollisuuksien maailma avautui eteen.

Taisin kaksi minuuttia katsella kaukaisuuteen.
Käteni huomasivat ennen aivojani, että todellisuus on
tonen juttu. Ne  olvat jo repimässä kirjettä
palasiksi ja pudottamassa paperikoriin.

En katsonut olevani siinä asemassa, että minulla
olisi varaa noin loistavaan tarjoukseen. Olisin voinut
heikkona hetkenäni jopa sortua käyrrämään sitä.

Enkä tiedä juuri kurjempaa kuin maksaa mahdollisesti
pieleen mennyttä matkaa vuosikausia jälkikäteen.