Kankaankutojan laulu

Venäjän keisarillisen armeijan Helsingin Kaartissa 1897-1900 palvelleen Juho Wallinin lauluvihosta.

Hän kangasta helskytellen
nyt kutovi uutteraan
ja kultainen kihlasormus
hänen kiiltävi sormessaan.
Niidet ne nousee ja laskee
ja sukkula suihkailee,
jalat ne tanssivat polkimilla
ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäihin
tuli tämän morsiammen
ja silmänsä luonti suihku
niin outo ja kumma on,
mutt´sukkula kiiruin lentää
ja neitonen myöhäilee
ja kutrien kultaloimet
ne hartiolla välkkyilee.

Jo kutonut viikkoa kaksi
ja kolmenkin kohta on
ja herkene tyttö raukka
käy lapseni lepohon,
vaan sanoja näitä äidin
ei neitonen kuulevan näy,
sen sormissa vinheemmästi
vaan sukkula suihkailee.

Nyt herkene tyttö raukka,
minne kankaalla kiire on,
jo toisehen kuuluutettu
on sulhosi uskotoin.
Sun uskoton sulhos petti,
jo huomenna häät on sen
ja alttarin luona pappi
hänen vihkii toisehen.

Jo lankeavi illan varjo
ja pimeä ehtii yö,
kaikki käyvät lepohonsa
mutt´neitiä estää työ.
Hän kankahan loppuun saapi
ja puista sen irrottaa,
puvun kaunihin neuloo siitä
ja aamulla valmis on.

On aamu ja häihin saatto,
siis kirkkohon vihille
ja vieressä sulhon uljaan
on morsian kruunuineen.
Se uhkea Herran huone
tuo tuntehet hartahat
ja saattaa johdatellen
sua alttarin etehen.

Vaan alttarin luona nainen
on kalpea kasvoiltaan.
On palttinakaapu ja sormus
hänen sormessaan kultainen,
ja kultaiset kutrit liehuu,
luo sulhasen rientää hän,
et uskotoin sentään ollut
oi armahin ystävän.

Minä morsiusvaatteet vasta
tänä aamuna valmiiks´ sain,
sinun pettävän äitini luuli,
minä uskoin ja toivoin vaan.
Sinun valasi kalliin muistin,
oi kuinka sinä pidit ne
ja tänne luo kultani riensin
nyt käymähän vihille.

On tapaus tämänlainen
kuin tässä nyt kuulitte
ja puhe nyt kertovi meille
ja todeksi sanoi sen,
ett´ petetty neito ja sulho
mielpuoleks saa silloin
ja morsian toinen jäi nyt
suruun ja murheeseen.