Kyyjärven verkkolehti | heinäkuu 2010
EtusivuPääkirjoitusTapahtumatNettiradioNetti-tv1InfoPalauteYritykset ja palvelutIn English

Maakuntien kielestä ja kirjailijoista

Alla Heikki Luoman juhlapuhe Rehtilän seurantalolla Jokioisilla 1.7.2010. Kuva Kyyjärven markkinoinilta v. 2007.


KesäyönäKirjaston kesässä muutoksiaKesäinen lauluilta Kotikylän puistossa

Yhteistyökumppaneille logopaikka. Valitse yrityksellesi sopiva aihealue ja varaa paikkasi heti !

 

Maakuntien kielestä ja kirjailijoista

9.7.2010 Heikki Luoma /AT

Alla Heikki Luoman juhlapuhe Rehtilän seurantalolla Jokioisilla 1.7.2010. Kuva Kyyjärven markkinoinilta v. 2007.

" Erään sananlaskun mukaan se härjistä puhuu joka härjillä kyntää, ja niinpä minäkin, jonkinlainen  kirjasuutari kun olen, aion puhua omasta työkalustani eli tästä suomen kielestä. Tarkemmin sanottuna  siitä, miten Suomen eri murrealueitten luonteenpiirteet ja huumori tulevat esiin kirjallisuudessa ja vaikkapa kansan suussa syntyneissä sananparsissa.

Viimeisen sadan vuoden aikana niitä on merkitty muistiin kymmeniä tuhansia, siltikin, vaikka uskon painokelvottomien sutkausten jääneen kokoomateosten ulkopuolelle. Ei Kalevalaankaan hyväksytty kaikkein mehukkaimpia lemmen nostusloitsuja, mikä oli vahinko, sillä uskon että silloin tuo teos olisi kulunut myös tavallisen kansan käsissä. Tuollaiset murretallenteet  ja sananlaskukokoelmat ovat kirjailijalle oikea aarreaitta.  Niiden valossa puheet tämän kansan juroudesta ja puhumattomuudesta vaikuttavat aikansa eläneen sivistyneistön toiveajattelulta. Tuohon määritelmään kun on liittynyt sellainen taka-ajatus, että vaikeneva kansa olisi myös nöyrää.

Sanotaan että kansan käsi on karttuisa, mutta aivan samaa voidaan sanoa tämän kansan kielestä. Jopa juroksi sanotussa Varsinais-Suomessa on oltu sitä mieltä, että ei suul vallan syärä, sil puhutaan kans.
Tuskin kukaan tietää paljonko meillä on julkaistu romaaneita ja näytelmiä viimeisen sadan vuoden aikana. Merkittävien kirjailijoiden ominaislaatua on tutkittu yliopistoissa ja ties missä vähemmän pönäköissä laitoksissa, mutta hämmästyttävän vähän on kiinnitetty huomiota siihen, että kirjailijan oma erikoislaatu saattaakin olla suurelta osin oman kasvuympäristön omaleimaisuutta. En ole törmännyt yhteenkään tutkimukseen, jossa tuota asiaa olisi vakavasti pohdittu. Sen pohtiminen on jäänyt enemmänkin sivulauseeksi.

Joskus tuntuu siltä, etteivät kaikki kirjailijat itsekään ole tietoisia tuosta vaikutuksesta. On kyllä myös niitä, jotka kiittelevät kotiseutunsa kielen rikkautta ja pitävät sitä jopa parhaana perintönään. Useimmat heistä uskovat, että juuri heidän kotiseudullaan on Suomen elävin ja värikkäin kieli.

Poikkeuksen tekivät 50-luvun modernistikirjailijat, jotka eivät olleet oikein mistään kotoisin. Tämän saa käsittää kukin tavallaan. Oltiin niin eurooppalaisia ja irti perinteisestä suomalaisuudesta, ja sen huomasi. Kaiken lisäksi kehtasivat halveerata Väinö Linnan teoksia, ja Linna oli sentään kotoisin Urjalasta ja oli kieleltään ja kirjailijalaadultaan vahvasti hämäläinen. Liki liippaa, ettei jopa lounais-hämäläinen.  Syystäkin tuohtunut Linna nimitti modernisteja hailuotolaisiksi, tarkoittaen sitä että Hailuodossa kuulemma kaikki ovat sukua keskenään.

Kansanhuumorin osalta on pidetty  itsestään selvyytenä, että Suomen eri heimoilla on selkeästi toisistaan erottuva huumori. Tosin tänä päivänä voi olla oikeampaa puhua eri maakuntien ja murrealueitten huumorista. Suomen heimot ovat sekoittuneet toisiinsa kiitettävällä innolla. Se kehitys lähti käyntiin sotavuosina siirtolaisuuden vaikutuksesta, ja 50-luvulla alkanut suuri muutto maalta kaupunkeihin ja pohjoisesta ja idästä ruuhka-Suomeen  vauhditti kielellisten heimorajojen hämärtymistä.

Mutta tosiasia kuitenkin on, että eri puolilla Suomea puhutaan edelleen omia murteitaan, ja kansanluonnekin näyttää muokkautuvan sen maakunnan menttaliteetin mukaiseksi missä asutaan. Odottelen tässä itsekin pikkuhiljaa missä vaiheessa tämä lounaishämäläisyys alkaa näkyä omissa töissäni. Jos olisin savolainen, sanoisin tähän, että ”Suattaa se joskus näkyäkki, vuan suattaa se jiähä näkymättäki.” Savolaismurteissahan  on se mielenkiintoinen piirre, että puheet jättävät aina kuulijalle oman tulkinnan varaa.
On merkille pantavaa, että lähes kaikki merkittävät kirjailijamme muistetaan vahvasti omien maakuntiensa edustajina. Äsken mainitut modernistit halusivat olla eurooppalaisia, ja ehkä heidät sitten muistetaankin  paremmin Euroopassa kuin kotimaassa.

Aleksis Kiveä pidetään kansalliskirjailijanamme, ja itse hän mielsi asuvansa eteläisessä Hämeessä, kuten Seitsemän veljeksen alkukin osoittaa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä liki Toukolan kylää.” En kyllä osaa mitenkään mieltää että Nurmijärvi olisi nykyään Hämettä, edes eteläistä sellaista, mutta ehkä hämäläisyys väistyi pohjoisemmaksi kasvavan pääkaupungin tieltä. Pääkaupungissahan asuu pelkästään helsinkiläisiä, niin kuin hyvin tiedetään.

Ilmari Kianto oli Kainuun kuvaaja, Suomussalmi ja Kianto liittyvät vahvasti yhteen lukevan kansan mielissä. Pentti Haanpään Kairanmaaksi kutsuma seutu sijoittuu Pohjoi-Pohjanmaalle, Piippolaan, Frans  Eemil Sillanpää maalailee teoksissaan Pohjois-Hämeen ja Hämeenkyrön maisemia ja ihmiskuvia.  Toivo Pekkanen oli Kymenlaakson miehiä, Kotkan poikii ilman siipii, ja Kalle Päätalon kielelliset juuret olivat vankasti Koillismaalla. Päätalo on kirjailijoista ehkä vahvimmin korostanut omia juuriaan ja kielenperintöään. Liioittelematta voidaan sanoa, että Päätalo kirjoitti Taivalkosken Suomen kartalle. Kuitenkin kuulin taannoin Taivalkoskella Päätalopäivillä vieraillessani lausahduksen Jokijärven pojan merkityksestä synnyinpitäjälleen: ”Mitä se semmonen hyvejää?”

Eteläpohjanmaan kaksi kuuluisaa Artturia, Järviluoma ja Leinonen, olivat niin pohjalaasia kuin olla saattaa. Leinonen  muistetaan näytelmästään Lakeuden lukko, eikä ole olemassa sen pohjalaisempaa näytelmää kuin Järviluoman Pohjalaisia. Se mies kirjoitti vain yhden näytelmän, mutta se riitti. Savolaisuutta saa tässä jaottelussa edustaa Putkinotkon kirjoittaja  Joel Lehtonen.

Edelleen tuotteliaista kirjailijoista täytyy mainita Heikki Turunen, joka on tuonut pohjoiskarjalaisuuden Suomen kirjallisuuteen. Simpauttajasta se alkoi. Turusen kieliperimä on niin rikas, että runsautta on lähes haitaksi asti. Turunen toi kirjallisuuteen huumorinlajin, jota nimittäisin kylänpoikahuumoriksi.

Mutta kuka olikaan tai on leimallisesti karjalaisuuden kuvaaja? Sitä kysyessä on pakko turvautua naiskirjailijoihin, vaikkapa jo sukupuolikiintiön vaatimuksesta. Kyllikki Mäntylä loi muutamia verrattomia karjalaisuuden kuvauksia näytelmissään, joista tunnetuin lienee Opri ja Oleksi. Laila Hietamiehen juuret juontavat Valkjärvelle, mutta eteläkarjalaisuus on hänen kirjoissaan enemmän lappeenrantalaisuutta. Ehkä siksi, että Lappeenranta jäi paremmalle puolen rajaa.

Timo K. Mukka toi kirjallisuuteen Länsi-Lapin puhekielen, ja sai pian runsaasti jäljittelijöitä. Joskus tuntui siltä, että kunhan käytti Länsi-Lapin murretta teksteissään, niin se oli takuu taiteellisuudesta. Mukka oli kuitenkin ensimmäinen, joka käytti sitä sumeilemattomasti kaikkine vivahteineen, myös runoissaan.

Mika Waltari on kansainvälisin kirjailijamme, ja häntä voi ilman sarvia ja hampaita luonnehtia eurooppalaiseksi. Waltari kuvasi etenkin näytelmissään myös maaseudun ihmisiä, mutta kovin lähelle kansaa hän ei päässyt. Maalaisuus tuntui enemmän päälle liimatulta kuin itse sisäistetyltä. Tämä ei kuitenkaan tee Waltarista huonoa kirjailijaa. Waltari on ehkä myös kaupunkilaisin kirjailijamme, ja nykyään siis suuren enemmistön kirjailija.

Väinö Linna tuli jo mainituksi. Päästyään eroon dostojevskiläisyydestään ja oman sielunsa märehtimisestä, hänestä tuli loistava suomalaisuuden kuvaaja, ja siinä oli mies joka ei kieltänyt hämäläisiä juuriaan. Linnasta tuli suuri kirjailija vasta sitten, kun hän uskalsi ottaa käyttöön oman huumorintajunsa. Tuntemattoman sotilaan suurmenestys tavallaan vapautti hänet omaksi itsekseen. Pirkkalaiskirjailijoiden eräässä tilaisuudessa joku ehkä vähän kateellinen kirjailijakollega kysyi häneltä, melko typerästi mielestäni, että no, joko olet niin suuri kirjailija että voisit tulla haudatuksi valtion kustannuksella? Linna vastasi lyhyesti: Valtion tai kunnan!
Siinä hän viittasi aikaisempaan lausuntoonsa, että Suomessa kirjailijaksi ryhtyvä voi kaikkein todennäköisimmin tulla haudatuksi kunnan varoilla, eikä suinkaan valtion kustannuksella. Linnan osalle tuli sitten aikanaan tuo jälkimmäinen vaihtoehto.

Linna on kertonut pyrkineensä käyttämään Pohjantähti-trilogiansa kertojanäänenä lähellä kansankieltä olevaa kerrontatapaa. Mitäpä tuo kansankieli olisi muuta ollu kuin urjalalaista. Hän on  se kirjailija, joka teki murteiden käytöstä hovikelpoisen. Siihen asti oli korkeakirjallisissa piireissä ajateltu, että vain puhdas kirjakieli myös repliikeissä oli oikeata kaunokirjallisuutta.  
Tosin Sillanpääkin käytti monissa teoksissaan oman kotiseutunsa murresanoja, mutta se jäi vähemmälle huomiolle. Mitäpähän nyt pokkasi Nobel – palkinnon, mutta se tuskin tuli hämeenkyröläisen murteen käytöstä. Murretta on nimittäin mahdoton kääntää toiselle kielelle.

Viisikymmentäluvun viisaat modernistit, hailuotolaiset saivat Linnalta myös kiitosta. Hän kertoi modernistien saaneen hänet vakuuttuneeksi, että elämä oli heidän mielestään tylsää, eikä huumori kuulunut oikeaan tositaiteeseen. Kerrottakoon tässä pienenä adeknoottina, että modernistien keulahahmo Arvo Salo joutui myöhemmin kulttuurimisterinä kysymään Linnalta, suostuisiko tämä kirjallisuuden akateemikoksi. Linnalla oli hevosen muisti modernistien räkytyksen suhteen, ja hän pääsi nyt antamaan takaisin. Linna kieltäytyi arvonimestä, mutta otti sen vastaa tieteen puolelta, historioitsijana. Siinä puolestaan saivat korvilleen professoritason historioitsijat, jotka olivat Pohjantähden alla trilogian toisen osan jälkeen rientäneet vähättelemään, ettei kouluja käymättömällä Linnalla ollut edellytyksiä ymmärtää historiaa,

Ehkäpä jotakin kertoo karjalaisista juuristani se, että alan kohta päästä varsinaiseen aiheeseeni, eli siihen, miten eri maakuntien ihmisten luonteenpiirteet tulevat esiin kirjallisuudessa. Mie luppaan kuitekii etten mie täs ennää tuntii pitempää kehtaa haastaa. No, se oli karjalaista huumoria.

Aletaan vaikkapa Kiannosta. Kiannon kuvaamana kainuulaisten elämä oli enimmäkseen kituelämää. Kianto kuvaa kansaa pappilan kuistilta nähtynä. Ylhäältäpäin, jopa vähän halveksivalla vivahteelta. Paitsi runoissaan, mutta niissäkin on opettava, jotenkin toruva sävy. ” Kainuun kansa, ah arpasi lyö, missä on ryhtisi, kunnia työs, meidän on uudesta luotava maa, raukat ne menkööt merten taa.”
Kainuulaista maisemaa hän sentään ylistää: ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa.”  Vaikka Kianto ja Veikko Huovinen kuvasivat saman seudun ihmisiä, niin Kiannon kansankuvauksesta puuttuu  kokonaan se lämmin huumori, joka oli Huoviselle ominaista. Huovinenkin osasi viiltää ilkeästi, mutta kohteena olivat aina niin sanotut herrat, ei tavallinen kansa. Kiannon Ryysyrannan Jooseppi on varisnainen saamattomuuden ylistys. Kirjan alussa tehdään selväksi miten pappilan poika kansaan suhtautuu: ”Käy sisään Suomen kansan majaan ja näe sen likaisuus, kurjuus ja saamattomuus.” Tämä ulkomuistista sanottuna.

Kalle Päätalon Koillismaa on suunnilleen samaa murrealuetta, mutta Päätalon kuvaamassa maailmassa Kiannon vätykset  olisivat kuolleet nälkään. Siitäköhän nimitys Nälkämaa? Päätalon ihmisten oli pakko rientää työn laitaan, ja eikö muka riennetty? Päätalon miehillä ja naisilla ei ollut aikaa istua kädet ristissä, jos aikoivat viedä sakkejaan eteenpäin.
Oliko ahkeruus sitten koillismaalainen ominaisuus vai Päätalon oman ahkeruuden heijastumaa?  Päätalon kirjoista löytyy suoranaisia työhulluja, joiden ehdoton kärkinimi on isä-Hermanni.  Hermannin hermot suorastaan pettivät sen jälkeen, kun hänen oli 70 vuotta täytettyään pakko jäädä eläkkeelle tievaltion hommista. Eikä hän ikinä osannut hyväksyä sitä, että pelkästä olemisesta maksettiin palkkaa, eli riirahaa, kuten hän itse sanoi.

En tiedä onko mikään kaunokirjallinen teos vaikuttanut käsitykseen eteläpohjalaisuudesta yhtä paljon kuin Artturi Järviluoman Pohjalaisia. Se kuvaa lakeuksien kansaa ylpeänä mutta oikeudenmukaisena. Pohjanmaalla on mukava elää jos sattuu olemaan riittävän suuresta talosta tai on vahva kuin nurmoolainen painija. Köyhillä ja vähävoimaisilla on vaikeampaa. Siis Järviluoman antaman kuvan mukaan. 
Pohjalaiset osaavat myös nauraa toisille pohjalaisille,  jos nämä sattuvat olemaan eri pitäjistä. Tässä muutamia esimerkkejä: Ei kannata polttaa yhyren miähen tähären uuniansa, sanoo piru ja päästi härmälääsen helevetistä. Tai: Nurmoos on kilometripaalukki körttilääsiä.

Eteläpohjalainen on parhaimmillaan  rehvastellessaan: Sakki sen päättää koska Kainaaston asemalta juna lähtöö. Osataan olla myös ivallisia toispaikkakuntalaisia kohtaan: Härmästä ollahan, sano Perääs poika ku sängyn alta luuras.

Pentti Haanpää asui koko ikänsä Piippolassa, Pohjois-Pohjanmaalla. Haanpään omasta mielestä oma kotimaakunta oli maisemaltaan Suomen ikävintä seutua. Matalakasvuista metsää, soita ja rämeitä, vähän peltoja siellä täällä.  Haanpään satiirinen huumorinlaji ei ollut kovin suomalaista, ja sen vuoksi kerronnan sisältämää huumoria ei oikein ymmärretty. Kuitenkin Haanpää  oli yksi teräväpäisimmistä kirjailijoistamme. Kun hän otti kantaa Nivalan konikapinaan ja sen jälkiseurauksiin, niin joku poliitikko kirjoitti tuohtuneena sanomalehteen, ettei yhteiskunta  tarvitse tuollaista metsänreunasta irvistelijää.
Hän oli monen seutukuntalaisen mielestä outo eläjä. Millainen mies se on joka ei tee muuta kuin vähän kirjoittelee ja välillä käy hakemassa kaupungista viinaa. Minulla oli onni tutustua Pentti Haanpään veljenpoikaan, ja hänen opastuksellaan sain kiertää katsomassa Haanpäälle tärkeät paikat Piippolassa ja Pulkkilassa. Veljenpoika oli sitä mieltä että Pentin erakkomaisuutta ja viinankäyttöä on suuresti liioiteltu.
Vaikka Haanpää sain paljon aiheita lähiympäristönsä ihmisistä, niin hänen henkilöistään ei oikein saa muodostettua kuvaa pohjoispohjalaisista. Johtuu varmaankin siitä, että hänellä oli niin vahva oma näkemys  elämän ilmiöihin. Haanpään mielestä köyhän ihmisen elämässä ei voinut olla romantiikka, ja jos olikin niin elämä palautti kyllä haaveiljat ruotuun varsin kovakouraisesti.

Kirjallisuus on tuonut monia murteita tavallaan hovikelpoisiksi. Sen jälkeen kun savon murre oli pilalle naurettu ja leimattu kaupunkilaiskirjailijoitten mielestä tyhmien maalaisten puheenparreksi, oli muitten murteitten vuoro astua kirjallisille estraadeille.
Kuten jo mainitsin, niin Timo K. Mukka teki omasta Pellon murteestaan hovikelpoisen teoksessaan Maa on syntinen laulu. Arvostelijat olivat ihastuneita siitä pohjoisen eksotiikasta, tavalliset pellolaiset enemmänkin vihastuneita. Mukan maailmankuva oli melko rujo ja synkkä, ja Lapin romantiikka oli siitä kaukana. Kuitenkin Mukka jätti suomalaiseen kirjallisuuteen syvän jäljen, vaikka luomistyötä kesti vain muutaman vuoden. Sanotaan että ympäristön paine ja Hymylehden juttu mursivat Mukan terveyden. Tiedä häntä, sillä kyllä Mukan elämäntapakin oli kuluttava. Hänellä on ehkä pajatsoon lyömisen Suomen ennätys, sillä Erno Paasilinna kertoi kirjassaan Mukan hakanneen yhden apurahansa kyläkahvilan pajatsoon yhden illan aikana. Apurahan suuruudesta ei tosin ole tietoa.

Mutta kaikki sympatiani ovat Timon puolella. Oli lähes järkyttävä kokemus nähdä Pellon kirjaston ulkoseinällä kirjailijaa ja hänen mystistä maailmaansa kuvaava reliefi. Kenen tekemä? Muutaman sadan metrin päässä hiihtää pronssinen Eero Mäntyranta korokkeellaan edelleen Pelloa Suomen kartalle. Mutta vuodet ovat kuluneet ja tasoittaneet kahden Pellon pojan puntteja vaakakupissa. Kunta lopetti Mäntyrantamuseon ja Eero katkeroitti mielensä kun kunta ei ollut valmis maksamaan pyydettyä hintaa hänen mitaleistaan ja suksitaan ynnä muusta hiihtosankaruuteen liittyvästä. Saattaa olla, että Mukan työt elävät yhtä pitkään kuin Mäntyrannan urheilusaavutukset.

Hyvät kuulijat, tässä muutamia varsin sekalaisia huomioita maakuntien kielestä ja kirjailijoista. "