Katso lisäkuvat

Draaman aineksia Ranskassa

Ranskalainen kulttuuri on maailman kuulua ja ranskalaisten tempperamentti on omaa luokkaansa. Sain omakohtaisesti olla osallisena mielenosoituksessa ja havaitsin, että interreilaaminen on hankalaa kun rautatiet lakkoilee. Kuperkeikka vastatuulessa oli keskeyttää hyvin edenneen matkan.

Kun olin tienvarsikylteistä havainnut, että olen Ranskassa, pysähdyin eräässä kauppakeskuksekka ostamassa lisä juomaa. Iso ostoskeskus kompleksi oli täynnä sisustusmyymälöitä, mutta löysin sieltä myös ruokaosaston. Samalla tankkasin itseni McDonaldsilla kahvilla ja jäätelöllä. Liityin yhtiön WiFi-verkkoon, joka toimi hyvin ja kävin läpi saapuneet sähköpostit.

Ravittuna matka jatkui pikkuteitä vaihtelevissa maisemissa. Tie kiemurteli vuoren alarinteellä ja pitkähköjä nousuja seurasi vauhdikkaat laskut. Aamulla säätämäni etujarru olikin tarpeen, koska alamäet laskettelin hiljaisen liikenteen seassa. Vuorilla näkyi olevan sankka metsä ja loivemmat rinteet viljeltyjä. Matkan varrella ohitin monta maitotilaa.

Lähes puoleen päivään jatkuneen aamu usvan läpi näkyi horisontissa sola jylhien vuorten välissä. Siellä oli ranskalainen pikku kaupunki, jonka asemalta aioin jatkaa junalla.  Noin 60 km ajettuani saavuin Bellegarde-sur-Valcerinen asemalle, jolta nousin Pariisin junaan. Se oli juuri lähtemässä ja niin hyppäsin pyörineni asemavirkailijan saattamana junaan. Pelkäsin, että konduktööri ei moisesta pidä, mutta katsottuani Inter Rail passini, hän sanoi kaiken olevan kunnossa ja pyörästä ei menisi maksua.

Matka jatkui siis suotuisissa merkeisä. Ranskalaiset panostavat pyöräilyyn niin, että junan ensimmäisessä vaunussa, jossa pyörän paikat olivat, myös 4 istuinta oli pyöräilijöille varattu. Sattumalta olin istunut yhteen niistä. Matkan aikana kirjoittelin tapahtuneista ja otin torkut syötyäni loput illallisesta libanonilaisesta eväästä.

Kun juna alkoi hiljentää huomattavasti, niin heräsin. Ajattelin, että olemme jollakin väliasemalla. Asemalla luki Lyon Care. Kun kaikki alkoivat lähteä junasta ja juna näytti pysähtyneen pääteasemalleen, läksin minäkin pyörineni katsomaan, missä ollaan. Jonkin aikaa pällisteltyäni, minulle selvisi, että olemme Pariisissa Lyon Care asemalla.

Läksin sitten pikku hiljaa asemalta ulos ja paikantamaan itseni kartalla. Olin tosiaan lähellä Seineä ja sinne ajattelin jatkaakin. Joka puolella oli mellakkapoliiseja ja ajattelin, että jokin mielenosoitus olisi tulossa. Noin puoli kilometriä pyöräiltyäni ihmisiä alkoi olla joka paikassa ja etuoikealta kuului pauketta. Huomasin pian, että ne ovat kyynelkaasua. Sillan yli marssi erittäin runsaslukuinen väkijoukko lippujaan heilutellen, laulaen ja iskulauseita huutaen.

Ymmärsin ilman suomentamista, etteivät he olleet tyytyväisiä Ranskan hallituksen politiikkaan. Paljon mielenosoittajista oli ulkomaalaistaustaisia, mutta enemmistö oli kuitenkin tavallisia perus ranskalaisia. Lipuissa vaadittiin kansan senaattia ja into hehkui osallistujien ilmeistä. Pirullinen hallitus aikoisi nostaa eläkeikärajaa peräti 62 vuoteen - kyllä mielenilmaus oli paikallaan. Ei meillä Suomessa ...

Poliisit olivat rajanneet alueita puna-valkoisin nauhoin ja jokaisella kadulla noin neliökilometrin alueella olivat poliisit vartioimassa, että mielenosoittajat pysyvät rajatulla alueella. Hallintorakennuksien edessä oli vesitykein varustettuja autoja. Kauempana kadun vieret olivat täynnä linja-autoja, joilla mielenosoittajat olivat tulleet paikalle.

Päästyäni Seinen viertä pohjoiseen, käännyin itäänpäin ja ajattelin ajaa jonkin matkaa nähdäkseni kaupunkia tarkemmin. Seinen toisella laidalla olisivat olleet kuuluisat nähtävyydet, mutta täytynee käydä niitä katsomassa paremmalla ajalla. Reilun tunnin ajettuani saavuin Torchyn asemalle, josta palasin junalla East Carelle ja katsottuani, ettei sieltä lähde Lilleen vuoroja, siirryin viereiselle Nord Carelle, jossa oli Lillen lähtölaiturit. Vuoroja ei kuitenkaan niin myöhään enää lähtenyt, joten kirjauduin viereiseen hotelliin aamua odottelemaan.

Aamulla lähdin jo illalla katsomalleni junavuorolle ja jonotettuani noin puoli tuntia, sain virkailijalta tietää, että rautateillä oli lakko ja sinä päivänä ei Lilleen pääsisi. Muutenkin junaliikenne näytti olevan sekaisin, joten hiukan mietittyäni, päätin jatkaa matkaa pyörällä. Niinpä lähdin polkemaan kohden pohjoista. Pysähdyin muutamalle paikallisasemalle, mutta niissäkin näytti oleva aikataulut ja vuorot sekaisin. Niinpä päätin ajaa etempänä Beavoissa olevalle isommalle asemalle, jos sieltä pääsisin junalla eteenpäin.

Matka jatkui pitkin pikkukatuja, joissa liikenteen seassa oli hyvä ajaa. Ranskalaiset huomioivat hyvin pyöräilijän ja monesti bussikaistat ovat pyöräilijöitä täynnä. Ajaessani erääseen pikku kylään hyvää myötälettä, tuulenpuuska rakennusten takaa heilutti tasapainoani niin, että pyörän eturengas osui tienvieri kiväyksiin. Reilun 30 km:n tuntivauhdista se merkitsi sitä, että mies ei vienyt pyörää, vaan yritin selvitä törmäykseltä tienvieruspylvään kanssa ja heittäydyin oikealle kyljelleni nurmikolle. Täräys oli melkoinen ja ylös päästyäni tunnustelin, olivatko paikat ehjinä. Pikainen tunnustelu ja jäsenten liikuttelu kertoivat, ettei mitään ollut mennyt poikki. Mahtavat mustelmat olivat kuitenkin tiedossa ja seuraavana aamuna jäykkyyttä havaittavissa.

Kuperkeikassa pyörä jäi ylösalaisin niin, että molemmat renkaat pyörivät vauhdikkaasti ja pyörä oli valmis vaikkapa ketjujen rasvaukseen. Niinpä mieleeni tuli anekdootti sanavalmiista savonlinnalaisesta lehtimiehestä nimeltään O P Muhonen. Nuorena hän oli ameriikanraudallaan kurvannut vauhdikkaasti paikallisen huoltoaseman pihaan niin, että auto oli kantannut ja pyörähtänyt katolleen. OoPee kömpi autostaan ja meni baariin pyytäen kassalta autoonsa alustan rasvauksen.

Kun pyöräkin oli ehjä, jatkoin vastatuuleen puskemista. Peltojen kohdalla vauhti melkein pysähtyi, kun raju tuulenpuuska vastusti kulkijan matkaa. Muutama kilometri metsän suojassa helpotti. Ohitin erään linnan, jonka ympärillä oli ehkä tuhansia hehtaareita tiheää metsää, jota halkoivat polut ja tiet. Peltoaukeille tullessani en ajatellut lämmöllä lakkolaisia.

Saapuessani Beavoisiin tunsin ajaneeni tarpeeksi yhdele päivälle, vaikkei kilometrejä ollut edes sataa. Rautatieasemalla virkailijat jakoivat matkustajille torstai päivän sovellettuja aikatauluja ja näin, että Lilleen ei ollut vuoroja. Osa vuoroista oli muutettu linja-autolla mentäviksi. Niinpä päätin itsekin etsiä linja-autoaseman.

Navigaattori ei bussiasemia tuntenut, mutta rautatieaseman kartasta päättelin missä se voisi olla ja niinpä olinkin kohta katsomassa linja-autoaikatauluja. Samaan aikaan ainut bussi asemalla teki lähtöään. Kysyin kuskilta minne se menee. Hän sanoi menevänsä Amiesiin noin 100 km pohjoiseen. Kysyin ottaako hän polkupyöränkin ja hän näytti, että bussissa on takana teline sitä varten. Niinpä lähdettiin taas oikeaan suuntaan. Matka eteni välillä pikkuteitäkin, mutta reilun tunnin kuluttua olimme määränpäässä, rautatieaseman edessä.

Sielläkin virkailijat jakoivat sovellettuja aikatauluja ja taululta näin, että aamulla klo 6:01 lähtee vuoro Lilleen. Varmistin sen myös kassalta ja hän kertoi, ettei pyörästä peritä mitään. Aseman vieressä  oli hotelleita, ja katsottuani hintoja päätin kysyä eräästä hotellista vapaita huoneita. Halvat olivat menneet, mutta hän neuvoi saman ketjun toiseen hotelliin noin 300 metrin päässä. Siellä sain huoneen hiukan tingittyäni ja virkailija lupasi aamupalan klo 5:30. Kävin läheisessä ravintolassa syömässä lohta ja kävin nukkumaan.

Aamulla pukeminen oli hankalaa - kuperkeikassa tärähtänyt oikea käsi ei noussut nostettaessa ja oikea polvi oli kuin hurjan potkupallo-ottelun jäljiltä. Alakerrassa oli purtavaa aikataulun mukaisesti tarjolla ja söin pikaisesti kevyen aamiaisen. Virkailija antoi tunnustusta, kun kerroin mistä olin ja minne menossa. Juna Lilleen toimi kuin kello ja usko ranskalaisiin palasi. Lillestä löysin erinomaisen pyörätien, joka meni Belgiaa kohti, joten eikun Euroopan pääkaupunkiin.