Kyyjärven verkkolehti | helmikuu 2012
EtusivuPääkirjoitusTapahtumatNettiradioNetti-tv1InfoPalauteYritykset ja palvelutIn English

Onko Suomella malttia uudistua?

18.12.2012 Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo

Uusi politiikan vuosi pyörähti kerralla käyntiin viime viikolla.

Samana päivänä julkaistut puolustusvoimauudistus sekä virkamiestyönä tehty kuntauudistuksen selvitys uudesta kuntarakenteesta sai veren kiertämään – ellei jopa kiehumaankin – useissa poliittisessa puolueessa. Taisipa siinä muutamat edustajat innostua erinäisten karttojen repimiseen televisiolamppujen loisteessa.

Toivottavasti näillä julkisuustempauksilla oli edes jonkinlainen terapeuttinen ja rauhoittava vaikutus, sillä meitä odottaviin haasteisiin vastaamisessa ne eivät auta tipan vertaa. Karttoja repimällä, suunnitelmia kiroamalla tai mielensä pahoittamalla ei maamme velkaantumista saada kuriin tai luoda maahamme uutta kasvua ja yrittäjyyttä.

Näiden vakavien haasteiden edessä, jossa valtion kirstun pohja kiiltää ja huoltosuhde sekä kilpailukyky heikkenevät, olisi kansalaisilla oikeus odottaa meiltä poliittisen vallan käyttäjiltä sitä todellista vastuunkantoa. Sen sijaan omiin valtapeleihinsä sortuvat poliitikot tarjoavat kansalle sitä vanhaa ja tuttua; kisaa siitä kuka osaa julkisuudessa näytellä pahiten ”loukkaantunutta”.

Kammottavinta tämän vaalikauden keskusteluissa on ollut tiettyjen tahojen toiminta, jossa kaikenlainen yhteiskunnan uudistaminen on leimattu pahaksi asiaksi. Onpa kyse ollut hallituksen pyrkimyksestä rakentaa paremmin tehtävistään selviäviä kuntia, uudistaa puolustusvoimien toimintaa 2020 –luvun tarpeisiin tai Jyvässeudun tapauksessa lukioverkon uudistamisesta, asenne on ollut tyrmäävä. Tämä siitä huolimatta, että jokaisen edellä mainitun kohteen osalta uudistusten tarve on laajalti hyväksytty.

Uudistamisen välttämättömyyden tunnustamisen sijaan kaikki edellä mainitut asiat on leimattu todellisuudesta ja kansalaisista vieraantuneeksi keskittämiseksi, ylimielisyydeksi ja saneluksi.

Lehtien palstoilla meno on mennyt huutamiseksi, jossa vedotaan täysin tunteisiin järkisyiden sijasta.

Pääkirjoituksissa, kolumneissa ja mielipidekirjoituksissa pelotellaan ihmisiä suuruuden ihannoinnin kamaluudesta ja uudistusten eli siis heidän mielestään keskittäjien lähtökohtien takana olevasta sairaasta ihmiskäsityksestä.

Uudistajille sovitettu välinpitämättömän ihmisen leima täydellistetään lopuksi sillä, että kansalaisille väitetään heidän olevan haluttomia perustelemaan omia ehdotuksiaan. Keskittäjä ei heidän mukaansa perustele, mutta toisaalta onko asiallisille perusteille edes tilaa tai halua mediassa antaa, jos tavoitteena on vain isojen otsikoiden repiminen tai jos kanta lehdessä uudistuksiin on jo otettu?

Nykyään tuntemamme ja arvostamamme Suomen menestys on perustunut omilla aikakausillaan radikaaleina pidettyihin uudistuksiin. Eduskuntauudistus 1900-luvun alussa, peruskoulutus-uudistus 1960-luvulla tai telemarkkinoiden säätelyä koskeva uudistus 1990-luvulla ovat tehneet meistä nyt kansainvälistä tunnustusta keräävän menestystarinan.

Jokaisen hulluna pidetyn hankkeen takana on ollut koko joukko visionäärisiä suomalaisia päättäjiä, jotka ovat halunneet ottaa riskin ja tavoitella jotain nykyistä paljon parempaa; jopa oman poliittisen uransa kustannuksella.  Useimmat näistä aikoinaan hulluina pidetyistä ihmisistä on tullut kiinteä osa kansakunnan ihailtua historiaa.

Tällä hetkellä ja näissä haasteissa Suomi ja suomalainen yhteiskunta olisi tällaisen päivityksen ja uudistamisesta innostuneiden visionäärien tarpeessa. Talouden globalisaatio etenee entistä nopeammin mutta nopeaa on myös meidän väestörakenteen muutos. Samalla tiedonvälitys, tapamme kommunikoida ja hoitaa asioita ovat mullistuneet totaalisesti. Vain nämä kehityskulut ymmärtäen ja niihin avoimesti suhtautuen meillä on mahdollisuus pelastaa arvokkaina pidetyt hyvinvointimme ja korkea elintaso.

Yksikään poliitikko tai puolue ei voi toisaalta yksin pakottaa, määrätä tai käskeä Suomea uudistumaan. Lopulta asenteestamme tulevaisuuteen päättävät jokainen suomalainen itse.

Sen sijaan meillä poliitikoilla on vastuu siitä, että välttämättömälle uudistamiselle annetaan edes mahdollisuus onnistua. Tunnepitoisen räyhäämisen ja pelottelun sijaan meillä tulee olla rohkeutta tunnustaa lähtökohtamme tulevaisuuteen, esittää visioita siitä, millaisen Suomen näistä lähtökohdista haluaisimme rakentaa sekä valaa toivoa paremmasta kansalaisillemme.