Lampaasta leijonaksi

Tätä urheilijaelämä on mukavimmillaan. Hienoja reissuja, uusia metsiä erilaisine haasteineen ja nautiskelun ja rääkkäämisen jokapäiväistä sekametelisoppaa.

Viimeiset viikot ovat menneet Unkarissa, Ruotsissa ja Sveitsissä ja kotona olen käynyt pyörähtämässä vain parin pesukoneellisen ja valitettavasti myös pienen pöpön verran. Leireillä ohjelma on koostunut useimmiten pienestä aamulenkistä ja yhdestä tai kahdesta suunnistus- tai juoksutreenistä. Välissä lähinnä syön, näpyttelen tietokonetta tai höpöttelen.

Kuulostaa ehkä tylsältä ja yksitoikkoiselta, mutta voi että minun olikin ikävä talvella tätä suunnistajan peruselämää. Koko talvi kun meni tautimörököllin kanssa painiessa sohvan pohjalla, eikä kukaan oikein osannut kertoa, mikä mörkö se siellä vaani ja miten homman saisi ratkaistua minun voitokseni. Sykkeeni olivat mitä sattuu ja olokaan ei ollut yhtään juoksukelpoinen. Mökötytti.

Lepo tekee varmasti välillä ihan hyvääkin, mutta kun sitä joutuu harrastamaan pakosta ja liian monta kuukautta, niin hulluksi siinä tulee. Oikeastaan mikään muukaan ei enää kiinnostanut, kun koko elämäntapa oli laitettu pakkoremonttiin. On myös jälkikäteen huvittavaa todeta kuinka vahva urheilijaminä oikeastaan onkaan. Vaikka tiesin, etten ole treenikunnossa, niin siellä se urheilijaminä sisuksissa huuteli joka päivä, että lenkille pitäisi lähteä senkin laiskimus.

Onneksi järjen ääni oli vahvempi ja jossain vaiheessa pääsi urheilijaminäkin taas paahtamaan melkein normaaliin malliin. Vähän vielä mietityttää, onko koko mörkö selätetty, mutta ainakin heikoilla se taitaa olla. Kuntoni ei tietenkään ole vielä rautaa, vaan jotain paljon pehmeämpää metallia. Mutta osaan onneksi ainakin vielä arvostaa sitä, että voin taas kirmata kevään tuoksuisissa sammalikoissa. Ihminen on vaan siitä kumma olento, että vaikka asiat olisivat suhteellisesti todella hyvin, niin mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Silloinkin kun se kunto tosiaan on rautaa, niin sen pitäisi olla vähintäänkin kultaa. Nytkin olisi jo niin mukavaa nousta raketin kyydissä omalle tasolleni, eikä vaan odottaa, että tulosta rupeaa tulemaan vähitellen.

Toisaalta kyllähän se niin on, että minun taustoillani ei ihan pelkkä kisoihin osallistuminen ole enää tärkeintä. Menestystä se mieli halajaa eikä mitään perussijoja kymppisakkiin. Ehkä sitten, kun siirtyy kuntoilun puolelle homma kääntyy jo toisin päin ja tulos ei ole niin ratkaisevaa. Nyt kilpailuvietti on vielä kova. Edessä on kaksien arvokisojen kesä. EM-kisoihin en vielä täyteen tikkiin ehdi millään, mutta heinäkuun MM-kisoissa Sveitsissä Alppien katveessa pitäisi jo löytyä eläimellistä menoa kaikille matkoille. Sitä ennen on vielä tehtävä tolkuttomasti töitä, että laahustavasta lampaasta kehkeytyy karjuva leijona.

Keväisin terveisin,
Minna Kauppi