Menoa ja meininkiä

Tässä on nyt jäänyt pari päivää kirjoittelematta. Oli sen verran hulinaa, kun ensin piti pakkailla tavaroitaan kahteen osaan; mitä ottaa lyhyemmälle reissulle mukaan ja mitä jättää Sucreen odottamaan. Sitten meni matkatessa ja tänään järjestellessä itseään.

Sucressa viimeinen päivä ennen Cochabamban reissua oli tosiaankin opiskelu- ja postipäivä. Sen siitä saa, kun vieläkin opiskelee. Saa raahata kirjat mukanaan toiselle puolelle maapalloakin.

Cochabambaan sitten istuttiin isän eli Juhani Huotarin kyydissä sellaiset kymmenisen tuntia. Maisemat vaihtuivat. Vuoronperään noustiin ja laskeuduttiin vuorten rinteitä ylös ja alas. Kyllähän ne jylhiltä näyttävät. Jossain kohden jäätiin miettimään, oliko vastakkaisen rinteen pieni keltainen väri-ilmiö rotkoon pudonnut auto vai jotain muuta. Uhkaavasti vaikutti edellä mainitulta epäilyltä, mutta me selvisimme hengissä ja ehjin nahoin perille.

Tänään on sitten mietitty, ihmetelty ja odoteltu. Hiukan käytiin tuliaisia hankkimassa, mutta pääasiassa on muisteltu menneitä - lapsuusvuosia. Pikkuisen tuli otettua aurinkoa samalla kun lueskeli Vanhan testamentin teologiaa Jumalan lupauksista, eikä kaikki suinkaan ole vain jotain menneille sukupolville luvattua.

Cochabamba on yksi Bolivian isommista kaupungeista. Lapsuusvuosina täällä käytiin aina välillä lomaa viettämässä. Ja kaupungista, muuten, löytyy suurempi Kristus-patsas kuin se Rio de Janeiron kuulu patsas. Jollette usko, käykää tarkistamassa. Totta se on.