Nyt on aika

Helmikuu helisee: valo lisääntyy ja päivä pitenee.

Nyt on aika polttaa kynttilänjämät loppuun. Tänään 1.päivä (kuten myös su 3:ntena) helmikuuta on pyryttänyt lähes vaakasuoraan, taivas on ollut pilvessä ja mittari näyttänyt nollaa - helmikuun pitäisi olla kuukausista kylmin. Iltasella taivas näyttää jo kevään valoa eikä kovin kauan enää tee mieli sytyttää kynttilöitä, siksi tuo vinkki.

Olen käynyt hiihtämässä. Lupasin pääkaupunkiseudulla asuvalle lukioaikaiselle ystävättärelleni, että hiihdän aina, kun on lunta ja pakkasta vaikka vähänkin. (Huomaatteko, että kannattaa jotenkin julkistaa hienot ideansa, silloin ne ovat sitovampia kuin vain omassa päässsä.) Tuttavani siellä vihreillä niityillä kadehtii minua!

 Hiihdän Nurmijoella peltotietä, joka jatkuu metsätienä. Traktorin uraa ja ravihevosen kilpakärryn (?) jälkeä ja osittain ihan itse tehtyä latua. Nautinnollista. 4 - 5 kertaa viikossa olen ehtinyt ladulleni. Ajattelen ja suunnittelen tai sivakoin vaan. Joskus metsälintu säikäyttää. Olen kyllä kuullut juttuja karhuista ja susista, mutta minä olen rohkea.

Olen kuitenkin alkanut katsella jälkiä tarkemmin: jäniksiä, hirviä, pienpetoja (ehkä) ja saappaitten jäljet(!). Jatkan joka reissulla uraani, samoin tekevät myös saappaat. On tehnyt mieli töpöttää sauvalla hankeen tekstiviesti "Terve".

Tänään se tapahtui, klo 11. Pyrytti vastaan niin, että tuskin eteensä näki. Tien päässä oli jokin musta. Aluksi en tiennyt, pysyikö se paikallaan. Ei, se lähestyi. Karhu? Hirvi? Otin jo kännykän esille ja katselin pakoreittiä. No ei, sehän oli Leppiniemen Esko - lenkillä. "Pitää tässä iässä ruveta huolehtimaan kunnostaan", tuumasi mies - nuorimies. Käy aamupäivällä ja illalla navettatöiden jälkeen uudestaan. No niin, just niin. Esimerkillistä.

Jäljet saivat selityksen. "Terve!" Tuli hyvä mieli. Otetaanpas mallia.