Viimeiset malvat

Pakina on Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Kylvin keväällä pienen penkin malvoja. Varjoon, pensasaidan viereen. Alkukesästä kitkin ja kastelin. Loppukesällä sai vesiheinä rehottaa rauhassa. Sieltä joukosta työntyi heiveröistä vartta. Pitkää, vaalenavihreää ja honteloa. Nuput ilmestyivät elokuussa, ja vasta syyskuun puolella aukenivat ensimmäiset kukat.

Myrsky katkoi varret. Rankkasade hakkasi kukinnot multaan. Kaukana tarkoituksestaan - olla silmän ilo - oli tuo murheellinen näky. Niinpä katkoin parhaiten säilyneet pöydälleni, punaiseen maljakkoon. Elettiin jo lokakuuta.

Vielä ei malvoja ollut lannistettu. Lämpimässä huoneessa, lampun alla ne innostuivat uuteen kukoistukseen. Työnsivät nuppua, avasivat kukkaa. Hehkuivat punaansa siinä pöydälläni. Viikkokaudet.

Ne opettivat paljon, malvat. Ettei kohtalon isku välttämättä johda lannistumiseen. Että katkottuna, myrskyn lyömänäkin voi elää. Voi antaa väriensä hehkua, iloksi toisille. Kun ei käperry itseensä eikä päästä suoniansa tukkoon vaan imee kaikilla voimillaan vettä. Sieltä mistä sitä saa.

Lupaan: Jos elän ensi keväänä, katson valoisamman paikan teille, malvat. Ja hoitelen hellemmin. Pyrin molemminpuoliseen iloon.