Matiaksen puhe veteraanijuhlassa

Kunnioitetut veteraanit, arvoisa juhlayleisö!

Runsas kuukausi sitten tuli kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. En muista että tuolle sata ja viisi päivää kestäneelle taistelulle olisi missään vaiheessa ehdoteltu mitään muuta nimeä kun Talvisota. Se nimi on käsite,  jonka voi hyvällä syyllä kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Tuo käsite vakiintui jo sadan aikana ja levisi ulkomaita myöten. Tuntuu siltä, että Talvisota on jopa synonyymi sille, että pieni kansa taistelee olemassaolostaan suurvaltaa vastaan.

Myös nimitys Jatkosota kertoo selkeästi syy ja seurausyhteyden.  Tosin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin  maamme vallassa olevilla oli kova tarve selitellä, miksi  tämä vähäväkinen kansa  jo toisen kerran ryhtyi käymään sotaa ystävällismielistä naapuriaan vastaan.  Ajopuuteorialla oli tarkoitus selittää, ettei Jatkosota ollutkaan seurausta Talvisodan epäoikeudenmukaisesta rauhasta.  Kukaan ei sentään ole yrittänytkään väittää, että Suomi olisi ajautunut talvisotaan. 

Talvisodan aloittajasta oli pitkään toisistaan poikkeavia käsityksiä, ja jopa omassa maassamme oli tahoja, jotka uskottelivat lähinnä itselleen, että pieni mutta sisukas Suomi oli se joka ampui kuuluisat Mainilan laukaukset.  Neljämiljoonainen kansa oli sen teorian mukaan karkaamassa kaksisataa – miljoonaisen naapurimaan kimppuun, yksin, ilman mitään tietoa länsivaltojen tuesta.  Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että käsitystä vaivasi paha uskottavuusongelma. 

Vastapuolella tuolle sodalle ei pitkiin aikoihin annettu julkisesti suurtakaan merkitystä,  lieneekö annettu nimeäkään. Muistan joskus 70 – luvulla kuulleeni sellaisen määritelmän, että Leningradin sotilaspiirin alueella oli 1939 – 1940 käyty rajakahakka suomalaisia valkopandiitteja vastaan. Muutaman sadan tuhannen sotilaan ja noin kolmen ja puolen tuhannen hyökkäysvaunun menetys kuulostaa meistä isolta asialta, mutta kaikkihan on suhteellista.

Nyttemmin Venäjällä on jo myönnetty, että kyllä ne Mainilan laukaukset ammuttiin omilla tykeillä tai raskailla kranaatinheittimillä, niin rajulla korotuksella, että kranaatit räjähtelivät omalla puolella.  Mutta suurvallalla on varaa myös vaihtaa historian tulkintojaan kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaan.  Presidentti Kekkosen suuhun on sovitettu määritelmä, että asiat ovat siten miltä ne näyttävät.  Vähemmän demokraattisessa järjestelmässä asiat ovat siten kuin niiden sanotaan olevan.

Noiden sadan ja viiden päivän seurauksena syntyi myös käsitys talvisodan hengestä.  Suomen kansa on tuskin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ollut yhtä yksimielinen.  Talvisodan hengestä ja yhtenäisyydestä puhumiselle on katetta.  Se välittyy vastaansanomattomasti  sotilaitten, mutta myöskin heidän omaistensa  kirjeistä.

Niitä lukiessa myös tajuaa, miksi sodasta kirjoitettiin niin paljon kirjeitä. Taistelujen keskellä kirjeen kirjoittaminen oli kuin pieni lepohetki rakkaitten omaisten seurassa.  Lyhyet, kaikessa kiireessä kirjoitetut viestit ovat kun nykyajan tekstiviestejä, mutta turhia sanoja niissä ei ole.  Sotavuosina suomalaiset kirjoittivat enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Marsalkka Mannerheim  tajusi monilla sotatantereilla taistelleena kirjeiden ja postikorttien merkityksen rintamamiehille ja heidän omaisilleen.  Kuulostaa kovin nykyaikaiselta,  kun silloisen postilaitoksen johto  ei katsonut voivansa säästösyistä toteuttaa  päämajan toivomusta, että kenttäpostia varten palkattaisiin 70 uutta työntekijää. Vasta kun marsalkka lähetti asiasta henkilökohtaisen sähkeen postilaitoksesta vastaavalle kulkulaitosministerille, tuli myöntävä vastaus jo noin tunnin kuluttua.

Lisähenkilökunta olikin  tarpeen, sillä joulukuussa odotti Pieksämäen asemalla 100 rautatievaunua täynnä rintamalle menevää kenttäpostia. Tämä ruuhkan vaikutus koettiin varsin konkreettisen rintamalla. Kuusnimenekään miehet eivät saaneet omaistensa postia kuin vasta viikkojen päästä kotoa lähdettyään.

Juuri kirjeet ja postikortit   ovat sotatapahtumien todistusvoimaisinta aineistoa, koska niistä puuttuu täydellisesti jälkiviisaus.

Talvisodan päättymisestä  Jatkosodan alkamiseen kului vain  vuosi ja kolme kuukautta.  Veteraanit ovat parhaita asiantuntijoita määrittelemään, onko aivan väärä ajastus se, että kyseessä oli kaksi hengeltään aivan erilaista sotaa.  Myös sen ajan kotirintamalla eläneet ihmiset osaavat vastata tähän samaan kysymykseen.  Mistä syntyi se Talvisodan päivien jylhän kohtalonomainen tunnelma, jota minun käsittääkseni ei Jatkosodan alkaessa koettu? Oliko ihmisillä ajatus, että välirauha on tosiaan väliaikainen, ja uusi sota on väistämätön.

Talvisotaa on verrattu Daavidin ja Goljatin väliseen  taisteluun. Suomi oli käytännöllisesti katsoen yksin, samaan aikaan kun hyvät naapurit lahden takana kielsivät aseavun toimittamisen maittensa halki. Taistelussa oli myös uskonsodan piirteitä: Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan. Sotilaitten ja myös omaisten kirjeistä löytyy myös noita vivahteita.

Jatkosotaan ei menty enää yksin, eikä aivan keihäitten kanssa kuten Tuntemattoman sotilaan sotamies Salo vakuutti.  Se sota oli alussa voitollinen.  Talvisodan torjuntavoitto oli ihme, joka varmistui vasta rauhan tultua.  Jatkosodankin  tavoitteista sotilailla oli alussa selkeä käsitys: Otetaan takaisin se mikä on viety. Mutta pitkittyessään sota alkoi saada uusia piirteitä. Suur-Saksan sotakoneisto alkoi yskiä, ja kaikki tiesivät että Suomen kohtalo oli sidottu Saksan kohtaloon.  Viimeistään kevättalvella 1944 alkoi kaikille olla selvää, että Suomi jäisi ehkä sittenkin yksin. 

Kuten sitten kävikin, ja kaiken lisäksi seurasi vielä sota entisten aseveljien häätämiseksi. Esimerkiksi Kuusniemen miehet kävelivät 400 kilometriä länsilapin teitä ja jänkiä, ennen kuin saksalaiset oli kyörätty rajan yli. Oulun Toppilasta he sentään pääsivät laivakyydillä Kemiin, useimmat ensimmäiselle ja ainoalle merimatkalleen. Meritse tehty koukkaus onnistui hyvällä tuurilla ja huonon lentosään ansiosta. Pellon Kaulinrannassa kaatui viimeisin kuusniemeläispoika, Raineri Mielosen veli Pentti Mielonen.

Tätä sotaa on sanottu lasten ristiretkeksi, sillä saksalaisten perään lähetettiin pääasiassa nuorimpien ikäluokkien sotilaita. Pentti Mielonen  kaatui, ennen kuin ehti täyttää yhdeksäätoista ikävuottaan.

Tämän päivän näkökulmasta katsellen veteraanien arvostus on kokenut uskomattomia vaiheita. Vaiheita, joiden pitäisi nostaa häpeän puna niiden kasvoille, jotka silloin rämpivät syvällä suomettumisen suossa.  Suuren isänmaallisen sodan sankareita ihailtiin, mutta omat sotilaat olivat olleet pelkästään tekemässä Suur-Suomea.

Noita aikoja ei kannata liikaa muistella näin arvokkaassa juhlassa, mutta olen usein ihmetellyt, miten tyynesti tutut rintamamiehet ottivat tuon kaiken. Ehkä he ajattelivat kuin Suomen Sodan veteraanit muinoin, Vänrikki Stoolin säkein: ”Häpeä on urhomiehen haastaa tuollaisista.” Varmasti oli myös niin, että kansan suuri enemmistö on kaiken aikaa veteraanien tapaan ymmärtänyt  miten asiat todellisuudessa olivat.  Heidän käsityksiään oikeasta ja väärästä  eivät eri aikakausien tarkoitushakuiset tulkinnat ole hämärtäneet.

Hyvät juhlavieraat, arvoista veteraanit ja teidän puolisonne!

Tämän juhlapäivän valtakunnallinen tunnus on: ”Kuule tuhannet tarinat.” Seuraavan veteraanipäivän tunnuksen  voisi viedä ikään kuin seuraavaan vaiheeseen:  ”Ymmärrä tuhannet tarinat.” Tuntuu siltä, että juuri tämän ajan koskettavimmat tarinat on luettavissa sotaorpojen muistelmista, joita viime aikoina on julkaistu eri maakunnissa. 

Näillä ajatuksilla toivotan teille kaikille muistorikasta Veteraanipäivää, jota saamme  jälleen kerran viettää vapaassa isänmaassa.