Rovasti Poutiaisen postyymi kirje

Valma Ala-Viehko – Poutiainen on luovuttanut julkaistavaksi miesvainajansa lähettämättömän kirjeen, .....

... jonka tämä oli kirjoittanut Kylmäkoskella pian sen jälkeen, kun oli palanut Kuusniemeltä seuraajansa Matias Pohdon ja silloisen kulttuurisihteerin Suvi Aaltosen vihkiäistilaisuudesta. 

Valma kertoi nähneensä unen, jossa rovasti pyysi häntä toimittamaan lopultakin kirjeen perille. Tässä kirje sanasta sanaan sellaisenaan.

Kirje alkaa:

Kylmäkoskella Talvisodan alkamisen muistopäivänä 30.11.1998

Rakkaat Kuusniemeläiset!

Koska lähtööni johtaneet tapahtumat ovat herättäneen seurakunnassanne monenlaisia huhuja, omatuntoni vaatii minua kertomaan totuuden ja vain totuuden. En itseni vuoksi, vaan niiden muutaman harvan seurakuntalaisen vuoksi, jotka uskalsivat minua puolustaa. Niin, muutaman todella harvan, sillä kuten sanotaan, niin helpointa on ulvoa susien mukana.

Kuten kaikki hyvin tietävät, niin palvelin seurakuntaa ja seurakuntalaisia viisitoista pitkää vuotta.  Edellisestä seurakunnastani, joka sijaitsi eräässä suurehkossa kaupungissa, olin lähtenyt vakaasti päättäneenä, että hoidan vastaisuudessa parhaan kykyni mukaan kirkollista  tehtävääni, ja jätän maalliset asiat niiden hoidettaviksi, joilla on siihen palava halu, kyvyistä riippumatta. Hakeuduin Kuusniemelle nimenomaan sen vuoksi, että uskoin maaseudun rauhasta löytäväni pilaantumattomia lähimmäisiä, joilla elämän arvot ovat kohdallaan, ja kaikenlainen juonittelu vierasta. Niin sinisilmäinen idealisti vielä silloin olin, mutta en häpeä sitä tunnustaa.

Minut oli siinä kaupunkiseurakunnassa luokiteltu vaikeaksi luonteeksi. Olkoon niin, sillä mitäpä painoa ihmisen omalla käsityksellä itsestään on. Mehän selitämme omat tekomme parhain päin, jopa itsellemme, saati muille. Ehkä minussa oli liikaa nuoruuden kiivautta ja ehdottomuutta, ja lähdin julistamaan totuutta ja tuomiota voimalla ja sotaväellä, kuten kuvaannollisesti sanotaan. Mutta sanonpa vieläkin, että olipa  juonittelu ja omanvoiton pyynti saanut kuvottavat mittasuhteet.

Tämä sivustakatsojan rooli onnistuikin varsin pitkään, etenkin kun halusin nähdä uuden seurakuntani odotukseni mukaisena. Sitä se varsin pitkälle olikin, kansa oli vakaata ja lainkuuliaista. Kunnes alkoi tuo taistelu Urmaanlinnan tontista. Kerrottakoon, että kunnan rakennuslautakunnan puheenjohtajana toimi silloin kauppias Toivo Jortikka, joka oli Urmas Hakkaraisen täysin pitävässä talutusnuorassa. Sama koski lautakunnan muita jäseniä enemmän taikka vähemmän. Sanomattakin on selvää, että rakennuslupa myönnettiin ilman soraääniä. Tämä siitä huolimatta, että Urmaanlinnan pohjoisin nurkka tulisi nousemaan vain viidentoista metrin päähän lähimmistä sankarihaudoista. Kirkon seinään etäisyyttä olisi kaksikymmentä ja viisi metriä.

Mainittakoon, että kirkkovaltuuston puheenjohtajana toimi Hillevi Jortikka, joka oli miehensä tavoin täydellisen solidaarinen Hakkaraisen ns. dynastialle. En saanut valtuustolta tukea ajatuksilleni.

Olin siis pakotettu toimimaan yksin, täysin omissa nimissäni. Aluksi puhuin asiasta hyvinkin maltillisesti, mutta tajuisin pian että U. Hakkarainen aikoi kylmästi kävellä ylitseni. Sanoin hänelle suoraan, että omatuntoni ei sallisi minun katselevan äänettömänä rakkaan kirkkomme häpäisyä. Siitä hetkestä lähtien olin merkitty mies. Hakkarainen sanoi minulle kahden kesken niinkin ajattelemattomasti, että rovastin omatunto näyttää sallivan yhtä ja toista ilman minkäänlaista kipua, ja kun kysyin mitä hän tarkoitti, hän yksinkertaisesti väitti minun elävän kielletyssä suhteessa taloudenhoitajani neiti Ala-Viehkon kanssa. Hän jopa väitti, että se oli kaikkien seurakuntalaisten yhteinen mielipide. Punastun vieläkin kun sitä väitettä ajattelen.

Olin kuvitellut, että minulla oli paljon ystäviä seurakunnassa, ja lojaalisuutta kyllä löytyikin. Nimittäin sen lajin lojaalisuutta, joka on kaikkein tuhoisinta. Ihmiset kuvittelevat, tai haluavat kuvitella, että kun ei oteta kantaa mihinkään, ollaan puolueettomia ja vapaat kaikesta vastuusta. Välinpitämättömyys on eräs pahuuden ilmenemismuoto, joka on hyveen kaapuun puettuna jää monilta huomaamatta.

Tällaista lajaalisuutta siis kohtasin seurakuntani taholta.

Sattui monia tapahtumia, joita en mielelläni muistele. Pieniä ja jotenkin jopa säälittäviä sattumuksia. Soutuveneeni katosi, kolme katiskaani löysin rannalta ruttuun poljettuina, autoni kumit tyhjenivät yön aikana useamman kerran,  pappilan portaille ilmestyi tyhjiä olutpulloja, ja neiti Ala-Viehko sai nimettömiä kirjeitä joissa häntä syytettiin epäsiveellisestä elämästä. Neiti Ala-Viehkoa, jota moraalisempaa ihmistä en saattanut kuvitella. Neljätoista vuotta saman katon alla, voi sitä unettomien öitten määrää!

Hän oli yksi niistä neljästä seurakuntalaisesta, jotka uskalsivat julkisesti puolustaa minua. Kerrotaan, että hän olisi jopa lyönyt sateenvarjollaan Hakkaraista, mutta tämä on luonnollisesti Hakkaraisen oma versio tapahtuneesta. Silloinen neiti kertoi vain heristäneensä sateenvarjoaan  tultuaan pimeässä Hakkaraista vastaan.

Entä keitä olivat ne kolme muuta puolustajaani? Lääkäri Voivalin, joka ei koskaan käynyt kirkossa, Raineri Mielonen, sekä seurakuntamme kanttoriurkuri Piiparinen. Kaikilla jotensakin arveluttava maine: Piiparisella oli ns. kosteusongelma, tohtori Voivalinia pidettiin paatuneena jumalankieltäjänä, ja Raineri Mielosta pelkästään paatuneena, koska hän alusta saakka akiteerasi Hakkaraisen hankkeita vastaan, eikä kallistanut korvaansa syndikaatin houkutuksille. 

Eli hieman kärjistetysti sanoen, pitäjän syntiset uskalsivat nousta vääryyttä vastaan, samaan aikaan kun hurskaat nukkuivat hyvä omatunto päänalusenaan. Piiparinen saatettiin nopeasti takaisin ruotuun uhkaamalla tuota tunneherkkää miestä lopputilillä, mikä olisi merkinnyt eroa hänen rakkaista uruistaan, ja kerrotaan myös että hänet saatettiin usein tahallisesti houkutuksille alttiiksi, houkutuksille jotka olivat liian väkeviä heikolle ihmiselle.

Elämäni kävi todella raskaaksi kaiken sen painostuksen keskellä, mutta viimeinen pisara oli se, että kirkosta katosivat sanankuulijat. Kolmena sunnuntaina perätysten puhuin lähes tyhjille seinille, sillä ainoastaan neiti Ala-Viehko istui uskollisesti etupenkissä, ja suntio Niiaranen luurasi virkansa vuoksi ovensuupenkissä, ilmeisesti valmiina livahtamaan ulos siltä varalta, että joku Hakkaraisen vakooja olisi ilmestynyt tarkistuskäynnille. Silloin Valmaa katsellessani ajattelin, että jos minun täytyy jättää seurakuntani, niin tuon uskollisen sielun minä haen luokseni heti kun se on mahdollista.

Ja niin myös tein, ja meidät vihittiin kristilliseen avioliittoon Kylmäkosken kirkossa viime sunnuntaina.

Rakkaat seurakuntalaiset! Kaikesta huolimatta puhuttelen teitä näin tuntehikkaasti, sillä olen antanut anteeksi teille kaikille. Jaksan uskoa siihen, että ihminen voi muuttua, ja pahaa tehnyt ihminen ennemmin tai myöhemmin tuntee katumuksen polton rinnassaan. Eli Raamattumme sanoin: Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Ja jatkan suuren runoilijan sanoin elämänfilosofiaani: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vain toinen on heikompi toista, on hyvää sielussa jokaisen, vaikka aina ei esille loista.”

Korkeimman haltuun, rakkaat kuusniemeläiset!

Volmari Poutiainen
Rovasti

Kirje päättyy.

Hiljaiseksi veti toimittajan kirjeen luettuani. Kysyin rouva Ala-Viehko – Poutiaiselta, miksi vasta nyt tämä kirje seurakuntalaisten luettavaksi. Hän kertoi rovastivainajan jääneen miettimään oliko anteeksianto sittenkään vilpitön, vai oliko sen pohjimmainen tarkoitus kerätä kuumia hiiliä entisten piinaajien pään päälle. Kirje unohtui vuosiksi, ja vasta leskeksi jäätyään ja luettuaan sen taas kertaalleen Valma oli vakuuttunut miehensä vilpittömyydestä. Siksi tämä ele, ja hän pahoitteli vain sitä, etteivät monet henkilöt olleet enää tilaisuudessa sen vapauttavia sanoja kuulemaan.

Niin tai näin, kirje on kappale Kuusniemen historiaa, ja se tulee säilyttää jälkipolville.