Kurkistuksia kuusniemeläisten mielenmaisemaan, osa 1.

Meillähän on kyky vierailla henkilöittemme ajatusavaruudessa ja ottaa selvää mitä heidän mielessään aivan oikeasti liikkuu, mitä toivovat ja mitä ennen kaikkea tahtovat.

Rajoitumme kuitenkin liikkumaan nykyajassa ja vain muutamien keskeisten henkilöitten parissa. Meille ominaiseen tapaan tartumme toimeen välittömästi. Lienee sunnuntai, sillä Kuusniemen kirkonkelot moikuvat kutsuvasti, aivan samoin kuin ne samaan aikaan moikuvat vaikkapa ystävyyskuntamme Kyyjärven kauniin kirkon kellotapulissa. 

Kansaa onkin kokoontunut sanankuuloon kiitettävästi, sillä seurakuntavaalit lähestyvät. Lähestyvät on suhteellinen määritelmä, mutta Kuusniemellä ollaan hereillä siinäkin asiassa. Ehdokkaiksi aikovien on syytä näkyä hyvissä ajoin seurakunnallisissa tapahtumissa. Farisealaisuuttako muka? Kyllä, enimmäkseen, mutta joukosta löytyy kyllä  oikeastikin hartaita ja vilpittömiä sanankuulijoita.

Viola näkyy tälläytyneen etummaisen penkkirivin keskipaikkeille yhdessä Armaksensa kanssa. Tämän pariskunnan luo löytäisi vaikka silmät sidottuna, sillä Violan hajusteet ja Armaksen yhtä runsaalla kädellä hölvätty partavesi  ohjaisivat  erehtymättä perille. Koska haastattelu tapahtuu äänettömästi, emme perusta mitään siitä että urut alkoivat juuri soida ja kirkkokansa puhkeaa veisaamaan.  Violan vierellä istuva Hakkarainenkin on laulavinaan, mutta tosiasiassa häntä haukotuttaa armottomasti, ja suun aukominen helpottaa. Viola veisaa tuttua virttä kovaa ja korkealta, ilman että se silti synnyttää hänen mielessään yhtään siihen liittyvää ajatusta.

Kursivoimme tähän Violan vastaukset, joita sivullisilta suojatut kysymyksemme herättävät.

Viola Hakkarainen, miksi istutte kirkossa juuri nyt?

Hohhoijjaa, olisi tässä parempaakin tekemistä kuin istua puolitoista tuntia kuuntelemassa Piiparisen horjahtelevaa musisointia ja Pohdon puolivillaisia puheita. Pers… istumalihaksethan tässä puutuu väkisinkin ja tuo selkänojakin on liian jyrkässä kulmassa. Neiti Huttunenkin näkyy vasta nyt tulevan miehensä ja pojantorvelonsa kanssa… ja kun pojan näkee niin isästä ei voi erehtyä. Tuleeko tuo naikkonen samassa liian kireässä  hameessa kuin toissa pyhänäkin!  Eipä sillekään naiselle tyylitajua siunaannu vakka liikakiloja siunautuu hyvää vauhtia…

Käytit kovin kirkollista ilmaisua, Viola Hakkarainen. Miksi?

No niin, eikö sieltä tulekin vielä suntio Jortikan puoliso pentuineen. Ei tuo suntion asema nyt niin tärkeä ole, että vaimon täytyy joka sunnuntai olla sillä ylvästelemässä.  Vei minun paikkani kirkkovaltuustossa, mutta katsotaan seuraavissa vaaleissa mistä kana pissii…

Pysytelläänpä hetki äskeisessä. Tuleeko koskaan mieleen, että olisiko  kannattanut kohdella Turpeista vähän armollisemmin?

Sehän rikastui vasta sen jälkeen kun minä otin sitä eron! Se vätys sai juuri sen verran kuin ansaitsi, aina mankumassa jotakin vaikka minulla oli siihen aikaan krooninen…

Rouva Hakkarainen, tämä on kirkko!

Mitä, enhän minä mitään sanonut?

Armas Hakkarainen hätkähti ja kääntyi vaimonsa puoleen kuiskaten:

-      Mitä?
-      Enhän minä mitään sanonut!
-      Arvelin kun selvästi vavahdit. Mikä sinua puistatti?
-      Ole nyt hiljaa, kaikki katsovat! Kaiken lisäksi hukkasin oikean  kohdan
       tässä virressä!

Hakkarainen oli kuin tarjottimella seuraavaksi haastateltavaksi:

Mikä johtaja Hakkaraista nukuttaa?

Kieltämättä meni yöllä vähän pitkäksi, mutta onneksi Viola ei herännyt. Tulevan kauppakeskuksen hallituksen puheenjohtajuus kuuluu minulle ilman muuta, siitä nyt ei pitäisi olla kahta sanaakaan… Mitkä helkkarin sukat tuo  Viola minulle oikein tyrkkäsi kun vasenta nilkkaa kutittaa niin armottomasti. Katkaissut tietysti pesukoneesta virran kesken huuhteluohjelman…

Eikö johtaja Hakkarainen todellakaan tunne minkäänlaista hartautta istuessaan tässä temppelissä?

Pitäisi oikein tehdä vaatimus, siis ehdotus, että ne vanhat vaakunat palautettaisiin penkkirivien päätyihin. Hakkaraisilla oli tiettävästi oma vaakunansa, vaikka aateluus meidän suvultamme evättiinkin jonkun kirotun juonittelun vuoksi. Jo Sven Hackaran isän isoisän  urotyöt olisivat oikeuttaneet aatelisarvoon…

Anteeksi nyt, mutta tämä esi-isänne upotti avantoon umpihumalaisen huovin lyötyään häntä ensin korennolla päähän ja…

Tuo ei pidä paikkaansa! Hakkaraisen suvun kilvestä ei tahroja löydy!

Ei varmaankaan, kun Isonvihan aikaan Pohjanmaalle matkaavat venäläiset kasakat kiskoivat ne tökeröt vaakunakilvet irti ja pilkkoivat polttopuiksi nuotioihinsa. Pari viikkoa myöhemmin moni heistä kaatui Napuen kentällä, tiesittekö sitä johtaja Hakkarainen?

Ylijohtaja, jos saan pyytää hivenen asiallisuutta, kiitos! Kunnallisneuvoksen arvokin  on jo aivan siinä kintaalla, ja kukaan ei pääse sanomaan ettenkö minä olisi sitä ansainnut. Viola sanoo että minä olen niin kunnallisneuvoksen näköinenkin ja tottahan se on. Sen muotokuvan voisi periaatteessa tilata jo nyt kunnan laskuun, mutta totta kai joku pilkunhalkoja takertuisi valtuustossa mokomaan muotoseikkaan. Kuntaliitos ajetaan nyt vaikka läpi harmaan kiven, ja minusta tulee sen suurkunnan hallituksen puheenjohtaja… No niin, Piipariselta lähti taas virsi väärältä nuottiviivastolta. Virkavapaallahan sen pitäisi olla, mitä se nyt tänne änkeytyi. Siitä tehtiin musiikkineuvos samaan aikaan kun minua koskeva ehdotus hylättiin! Minä, minä, minä  teen kantelun tuomiokapituliin jos ei se viinan kanssa läträäminen lopu…

Tuo on panettelua. Meidän käsittääksemme Piiparinen ei ole ottanut viime aikoina juuri mitään kovin nestemäistä. Sitä niin herkästi liioitellaan taiteilijoitten pikku poikkeamia tavallisen tallaajan polulta. Nytkin  on vaikeata kuvitella, että joku voisi täydemmin antautua sille mitä on juuri tekemässä. Piipahtakaamme urkuparvella… Piiparinen!!

Täh? Ei kai se ollut minun omatuntoni joka on viime aikoina ollut niin sanoakseni lepotilassa?

Ettei vain olisi hukkunut! Et kai sinä onneton juo viinaa kirkossa?

En tietenkään, minähän juuri nimenomaan varmistin että taskuuni unohtunut pullo on tyhjä. Nämä taskukokoiset lasivalmisteet, läpinäkyviä kun ovat, jäävät niin helposti povitaskuun kun vaihdan takkiani silloin jos joudun tuuraamaan Hellää. Tavatonta, en kai minä puhunut itsekseni… No niin, nyt putosi korkki povitaskussani olevasta reiästä, eihän tätä voi näin jättää…

Älä nyt sentään konttaa sinne tuolien alle, voihan sen korkin etsiä kirkonmenojen jälkeenkin. Kuulitko sinä, Piiparinen!

Mitä? Mainitsiko joku nimeni?

Annetaan pullon olla ilman korkkia, nythän se on tyhjä joka tapauksessa, eikä kukaan nähnyt. Mutta emme yhtään epäile vaikka sinun maksasi alkaa oireilla, Piiparinen. Vai joko niitä on ollut, oireita nimittäin?

Vähän hellä ja kosketusarka viimeaikoina… Hah hah, siis vaimoni Hellä on viimeaikoina varoitellut samasta asiasta mutta aivan turhaan.

Olisikohan viisasta jutella rovastin kanssa kuin mies miehelle heti kirkonmenojen jälkeen?

Helläkin taisi mainita siitä aamulla… Jaaha, on aika aloittaa seuraava virsi. Hmmh… hniin… Soi kunniaksi Luu-oo-jan nyt virsi kiitoksen, sen kaiken hyvän suu-oo… Toivottavasti mopedissani ei jäänyt ryyppy päälle, se savuttaa aina sen jälkeen niin ikävästi… Sen rakkaa-uuden pohjaa ken pystyy koskaan tutkii-maan…

Kuten näimme, niin kyllä Piiparinen on tosissaan! Hakkarainen katsokoot itsensä ellei se parjaaminen lopu. Mitä nyt vielä?

Jalkiot tuntuvat tänään liukkailta, en kai minä laittaut vääriä kenkiä jalkoihini… Hyvä tavaton, nämähän ovat eri paria, no jopas nyt jotakin. No niin, nyt tuli aa vaikka piti olla hoo, täytyy lurauttaa pieni hämäys. Hän hyisen hallan hää-äätää ja aallon tainnuttaa… Jaaha, vielä kolmaskin säkeistö, niin tietysti, onhan siellä taululla selvästi yksi viiva kolme…Mitähän varten Hellä on ollut viimeaikoina huonovointinen aamuisin? Täh? Ei kai, ei voi olla vaikka toisaalta… 

Ei mitään vaaraa Piiparinen, Hellä ei voi olla raskaana siitä yksinkertaisesta syystä minkä vuoksi useimmat naiset eivät ole.

Niin mielenkiintoista kuin olisikin tutustua lähemmin juuri tämän pariskunnan avioelämään, niin emme tee sitä. Huolimatta siitä, että niin monet katsojat ja lukijat ovat ihmetelleet miten sellainen nainen kuin Hellä edes sietää Piiparista, puhumattakaan että hän kaikesta päätellen jopa rakastaa ja ihailee miestään.

Mutta mitä sanoikaan suuri Dostojevski erään ei niin miellyttävän romaanihenkilönsä suulla: Sivullisten ei pidä ikinä yrittää arvailla mitä kaikkea voi tapahtua kahden täysin erilaisen ihmisen välillä. Ei etenkään jos on kyse vastakkaisista sukupuolista. Emme siis mekään yritä arvailla tämän omaleimaisen suhteen laatua.

Jatkamme kuusniemeläisten syvähaastatteluja seuraavassa osiossa.