Aamu

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Korva herää ensin. Se joka ei ole tiukasti tyynyyn painautunut.

Fasaanikko komentelee vaimojaan ikkunan alla. Kattoon ropisee. Jo vongahtaa kajalan makasiinin katolta hälytyssireenin ääni.

Kello on siis yhdeksän. Lauantaiaamu, aamujen kunigatar. Kiireetön. Koko pitkä viikonloppu edessäpäin.

Pienellä sormen liikahduksella musiikkia kuuluviin. Sitten voi jo raotella toista silmää, ojentaa varvasta peitteen alta. Venytellä. Harkita, maistamalla mielessään kuumaa vahvaa kupposta. Kahvia tai teetä, mielialan mukaan.

Jo aukeaa toinenkin silmä. Varpaat tahtovat lattialle. Ikkuna auki,kahvinkeitin päälle. Hesarissa on kuvaristikko tänään. Lehdet voi siepata postilaatikosta ihan yöpaitasillaan.

Lauantai- aamussa huipentuu koko itsenäisen riippumattoman yksinelämisen onni. Kukaan ei vaadi, odota, toivo minulta mitään. Aikaa on rajattomasti, itsensä hemmottelemiseen. Yksineläjä tuntee joskus olonsa orvoksi. Lankeaa itsesääliin. Illalla. Harvemmin aamulla.

Ei kannata kadehtia, arvoisa lukija. Onhan tässä elämän varrella nähty ja eletty monenlaisia lauantai-aamuja. Polkuni olen tallannut. Joskus ryteikössäkin.

Siispä nautin nyt. Osaan arvostaa näitä hetkiä, näitä pieniä iloja. Fasaanin rääkäisyä, sateen ropinaa, kahvin tuoksua. Rauhaa.