Koti

Runo on Annikki Kujalan runokirjasta "Miten kaunis maa"

Pienenä minulla oli koti pihakuusen alla.
Käpylehmät ja mollamaija ja rauha
jota piti joskus isoon ääneen suojella
sotapolulla juoksevilta naapurin pojilta.

Illalla koti oli keinutuoli ja vaarin syli
kun seinäkello raksutti sekuntteja
ja heläytti täyden tunnin.
Kodiksi riittivät vihreät kuusenoksat,
nukke ja kivet ja kävyt.
Harmaahirsinen pirtin seinä.
Piipputupakalta tuoksuva villapaidan hiha.

Lapsuusmajan menettää aina kun kasvaa isoksi,
ja koko elämä on kodin rakentamista.
Nuorena, miehuuden voimissani ympäröin itseni
tavaroilla ja tärkeydellä ja kiireellä.
Hetkittäin tunnen: tässä on koti.
Kuvittelen rakentaneeni  jotain kestävää.
Kunnes kohtalo moukaroi seiniä, rikkoo ruutuja,
heittelee aarteitani myrskyyn ja sateeseen
eikä kalleinkaan säily.

Elämä lyö ovet takalukkoon,
takoo ikkunoihin ristikot.
Jättää ihmisen ulkopuolelle
voimattomana, paljain nyrkein
etsimään savea ja muurauslastaa,
kokoamaan sirpaleita.
Kerta kerran jälkeen on aloitettava alusta.

Kun tulen vanhaksi, minut ottaa uupumus
eikä muurauslasta enää pysy käsissäni.
Silloin tarvitsen sinua ystävä, lähimmäinen.
Rakennetaan yhdessä koti,
pystytetään suojaavat seinät.
Kuljetaan yhdessä. Talutetaan toinen toisiamme.
Avataan ovi, katsellaan kun ruoho vihertyy
ja kun syksyn ensimmäiset lumihiutaleet
laskeutuvat maahan
ja lapset nauravana joukkona pyöräilevät kouluun.
Nostetaan verhot, avataan ikkunat,
tunnetaan tuuli, auringon lämpö ja sateen viileys.
Kuunnellaan elämän sykettä, hiljaisuutta. Yhdessä.

Puhutaan. Kutsutaan toisiamme nimeltä:
sinä ainutkertainen. Sinä kallisarvoinen.
Annetaan kodillemme nimi:
Hyvän olon maja, ystävyyden talo, rakkauden asunto.