Kihloissa ovat (Ja pysyvät)

Koko Suomen kansalle ja läntiselle pallonpuoliskolle tiedoksi, että allekirjoittanut on kihlautunut maailman ihanimman naisen kanssa kuluvan kuun alkupäivinä.

Tarkkaa päivämäärää emme pysty sanomaan, sillä seremonia eli viralliset kosintamenot kestivät ilta yhdeksästä seuraavaan aamuun, mikä luonnollisesti on yksityisasia pettymykseksi kaikille uteliaille.

Vuosisadan rakkaustarina on näin saapunut yhteen merkittävään välietappiin, eli olen rengastanut sydämeni valitun, vaikka en suinkaan päästä häntä lentoon kuten joitakin aikaisemmin rengastamiani yksilöitä. Pahat kielet ovat jo ehtineet parjata, ei tosin minulle ja haulikolleni suoraan, etten muka ole eläissäni rengastanut ainuttakaan lintua, mutta että olen sen sijaan täyttänyt niitä lukuisan määrän, mikä toki pitää paikkansa, olenhan eräs maan johtavista preparaattoreista muun osaamiseni ohella.

Etteivät uteliaat aivan pakahtuisi sensaation nälkäänsä, päätimme tulevan nuorikkoni kanssa kertoa olennaiset asiayhteydet liittyen rakkautemme roihahtamiseen. Tämä lupaus kertonee kaiken valittuni suuresta sydämestä ja ainutlaatuisesta huumorintajusta.

Kuten tapaisteni miesten kohdalla usein käy, niin tässäkin tapauksessa se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja tuo silmäys lennähti valittuuni haulikkoni, Hysqvarna vm. 1906, tähtäyslinjaa pitkin. Asuin silloin vielä tilapäisesti teltassa tonttimonttuni saaressa, kuten lukijat hyvin muistanevat. Eräänä iltana telttani vetoketju hurahti auki ylhäältä alas kuin muinaisen temppelin esirippu, ja kun melkoisesta unesta herätettynä ojensin salamannopeasti haulikkoni, kohtasin nuo hymyilevät kasvot ja lämmintä huumorintajua kuvastavat silmät. Sillä hetkellä tiesin, että ne muutamat sekunnit neiti Hakkaraisen jalk… siis veneen pohjalla  kadottivat ainiaaksi merkityksensä. Nimittäin nythän on sataprosenttisen varmasti niin, että kuka tahansa naispuolinen henkilö olisi tuossa kuvaamassani tilanteessa kirkaissut ja rynnännyt takavasemmalle, mutta ei hän! Hän työnsi rauhallisesti haulikonpiippuni syrjään ja lausui nuo unohtumattomat sanat, jotka olivat lähtölaukaus tunteitteni palolle. ”Lopeta se hulluileminen ja päästä minut sissään!” Niin hän sanoi ja konttasi saman tien peremmälle.

Tavoistani poiketen menin täysin sanattomaksi, kunnes hän tarttui haulikkooni äärimmäisen kiinnostuneena ja kysyi, että onko se tosiaan Hyqvarna kuten hänelle on vihjailtu? Mainitsin niin olevan ja hän tarkisti vuosimallin, kuvitelkaa, hän halusi tietää rakkaan haulikkoni vuosimallin, ja todettuaan että se oli ja on edelleen 1906, hän ampui pelkästä ilosta kattoni lävitse ja kapsahti sen tehtyään kaulaani ja kuiskasi, ettei ollut enää vuosiin uskonut, että vielä joskus tapaisi miehen jolla oli Hysqvarna vuosimallia 1906.

Ja kuvitelkaa jos suinkin kykenette te kaikki jota pidätte itseänne miehinä: Kaikki tämä tapahtui ihanassa savuruudin käryssä!

Toivuttuani, siis kyettyäni jälleen hengittämään normaalisti sisäänpäin, rohkenin kysyä miksi juuri kyseisellä haulikolla oli niin suuri merkitys, johon tuo herkkä nainen vastasi vesissä silmin, että hänelle oli kauan sitten kerrottu unessa että niin tulisi tapahtumaan, ja että hänen tuli kärsivällisesti odottaa sitä oikeaa haulikkoa.
Mutta molemminpuolinen järkytys oli niin suuri, että tilanne oli ohitse yhtä nopeasti kuin oli alkanut, ja huomasin istuvani yksin teltassani. Lähtiessään hän sanoi nyt tarvitsevansa aikaa omille ajatuksilleen.

En ryhdy tässä kuvaamaan tunteitteni paloa, sillä sanat banalisoivat aina kauneimmankin tunteen, joille ei sanoja ole, kuten me kaikki joskus umpirakastuneet miehet tiedämme. Tästä siis lienee peräisin myytti suomalaisen miehen puhumattomuudesta tietyissä tilanteissa. Meitä tyhmempi miesrotu livertää satakielen lailla silloin kun pitäisi tajuta olla hiljaa ja keskittyä olennaiseen. Ja tämä on valitettavan globaalia!

Toki kunnioitin valittuni pyyntöä saada olla rauhassa, mutta se ei estänyt minua toimittamasta hänelle, vaikka itse sanonkin, melko kookkaita kukkalähetyksiä.  
Näin ollen, kun siis jo tiesin että me olimme tarkoitetut toisillemme, ja että haulikkoni oli saattanut meidät yhteen, suostuin Turpeisen pariskunnan ehdotukseen ja möin tonttini heille huikeaan hintaan ja vuokrasin kauppias Jortikan kauppakartanon yläkerran ensimmäiseksi lemmenpesäksemme. Morsiamenihan asuu jo valmiiksi siellä kuten tiedetään, ja oma muuttolentoni on vain ajan kysymys.

Ja loppu on historiaa, kuten sanonta kuuluu. Aloitin Satulinnan rakentamisen, kuten lukijat hyvin tietävät, mikä sai neiti Kuosmasen lopullisesti vakuuttumaan että hänen unensa ei ollut valehdellut, ja että meidät oli tarkoitettu tosillemme.
Eli summa summaarum: Johtaja Varma Gaabrien Kylmälehto ja  konditoriamestari Mirjami Kuosmanen ovat nyt siis kihloissa ja pysyvät niin pitkään, että rovasti Pohto sanoo aamenen kuusniemeläisissä mahtihäissä tulevana kesänä. Joissa ei siis todellakaan ammuta ilotulitteita, mutta morsiameni oli yhtä mieltä kanssani siitä, että vihkimistilaisuuden jälkeen ammutaan kaksi laukausta Hysqvarnallani, mikä tiedoksi ylikonstaapeli Juurikkalalle jo tässä vaiheessa.

Kummallista kyllä olen ainakin toistaiseksi kadottanut intohimoni kaikenlaisiin räjähteisiin, ja tonttini perustuksia ampuessani käytin niitä ainoastaan tarpeellisia määriä. Minut jotenkin tuntevat henkilöt ovat sanoneet minun jotenkin rauhoittuneen, minkä toki toivon olevan vain tilapäistä.

Tiedoksi saattaneena:
V.G. Kylmälehto ja M. Kuosmanen
Kuusniemi