Kuusniemen viimeisin sankaripoika

Juuri näihin aikoihin tuli kuluneeksi 66 vuotta siitä, kun osalle Kuusniemen miehistä oli selvinnyt...

...ettei heidän sotansa loppunut Neuvostoliiton kanssa solmittuun rauhaan.

Pentti Mielonen, railakka poika, Rainerin nuorin veli, oli mukana tuossa joukossa. Vanhin veli Yrjö Mielonenhan kaatui Talvisodassa, kuten muistamme vänrikki Piiparisen päiväkirjassaan kertoneen.

Tämäkin soturikohtalo olisi oma romaanin mittainen tarinansa, mutta kulkekaamme vain nuo viimeiset päivät Pentin matkassa. Hän kuului siihen ikäluokkaan, joka komennettiin pohjoiseen hätistelemään vihollisiksi muuttuneita aseveljiä maan rajojen ulkopuolelle. Myöhemmin puhuttiin lasten ristiretkestä. He olivat niitä poikia, joista pohjoiskarjalainen lunki ja pinnari sotamies Rahikainen veisteli: Suomi äiti se ruastaa lapset rinnoltaan puolustammaan ihteään! Rahikaisen määritelmä ei onnu juuri ollenkaan, sillä kiireellä perustettu joukko-osasto Jalkaväkirykmentti 1. koostui pääosaltaan kaksikymmentäviisi syntyneestä ikäluokasta. Tosin jo vuotta nuorempiakin kutsuttiin palvelukseen viimeisenä sotakesänä.

Vanhoja jermujakin tarvittiin erinäisiin ammattihommiin, joihin nuoria miehiä ei ehditty kouluttaa. Niinpä ystävyyskuntamme pst-veteraaneja joutui mukaan tuolle yli 400 kilometriä pitkälle marssille. Pentin taival ei jatkunut niin pitkälle pohjoiseen.

Niinhän se oli, pelkkiä lapsiahan nuo pojat olivat tämän päivän mittapuun mukaan. Ei ollut kuin neljä – viisi vuotta siitä, kun Mielosen Penttikin vielä rakenteli kinnereitä eli mäkiautoja, joilla pojat laskivat kilpaa Turpeisen huoltamon edestä alas sillalle. Nyt hän käveli torrakko olalla, jalat rakoilla pitkin Länsi-Lapin maanteitä yhä vain pohjoista kohti. Tienristeyksien viitat kertoivat edessä olevista  paikkakunnista, joista oli luettu kansakoulun maantiedon tunneilla: Ylitornio, Pello, Kolari, Muonio… Joissakin mainittiin jo Kilpisjärvikin, joka tuntui olevan  jo maailman  äärissä saakka…

Sotamies Mielonen ei tiennyt, että hänen maailman  äärensä oli vain muutaman päivän kävelymatkan päässä. Herrat puhuivat marssimisesta, etenkin ne jotka  tulivat jälkijoukoissa autokyydillä.

Pentillä ei ollut sotatoimista muuta käsitystä kuin se, että vastassa oli saksalaisia, ja niille oli annattava vauhtia poistumaan Suomen maaperältä. Aavasaksa oli nimeltä tuttu paikka, mutta ei ollut aikaa kiivetä vuorelle Tornionjokilaakson maisemia ihailemaan, sillä heidän osastonsa lähti koukkaaman metsiä pitkin perääntyvien saksalaisten eteen. Sitä ei Pentti kavereineen ymmärtänyt: Miksi eteen, miksei takaa-ajo riittänyt? Iltamyöhällä he  saavuttivatkin Pelloon johtavan tien, ja heille kerrottiin että nyt olivat jostain ”Öövertorniosta” pakenevat sakemannit motissa ja varmaan antautuisivat kipin kapin toivottomassa tilanteessa.

Mutta toisin kävi, sakut eivät aikoneetkaan antautua vaan rynnistivät voimalla sulkua vastaan. Lähes pimeässä metsässä välähteli, vinkui ja räjähteli, he ampuivat ja heitä vastaan ammuttiin kaikilla mahdollisilla aseilla. Penttiä pelotti, mutta mihinkäs siitä pääsi. Puhutaan paljon että soturit ajattelevat naisiaan viime hetkillään, ja niin Penttikin ajatteli. Äitiään, jolle oli ehtinyt kirjoittaa yhden ainoan kirjeen, jonka hän oli Ylitorniossa antanut huollon vääpelille, ja vuotta nuorempaa siskoaan joka oli lähettänyt hänelle lapsellisen kirjeen, jossa kyseli oliko totta että saksalaiset olivat kohteliaita suomalaisia naisia kohtaan. Pentti oli nähnyt Röytän satamassa kuinka kohteliaasti sakut olivat lähtiessään naisiaan kohdelleet. Häntä puistatti vieläkin.

Jossain laulussa sanotaan kauniisti, että viime hetkelläkin muistan teitä. Maatessaan kylmässä ja märässä puolukanvarvukossa Pentti ajatteli, että äiti oli lähtiessä pyytänyt olemaan varovainen. Mutta mättään takana matalana maaten ei nähnyt mihin pitäisi tähdätä. Aivan sama kuin pikkunöösinä pum-pum-sodassa, piti vain nousta kyynärpäitten varaan ja tähdätä puupyssyn piippua pitkin ja huutaa pum, sää kuolit!  Kylmälehdon isompi poika Julius eli Julle oli niin pöhkö että ampui ritsalla kohti. Erään kerrankin  tuli kova männynkäpy keskelle otsaa. Pentti kohottautui ylemmäs ja näki välähtelevät suuliekit…

Oli lokakuun kuudennetoista päivän vastainen yö. Ilmoitus Pentin kaatumisesta ehti Kuusniemelle pari viikkoa myöhemmin. Pitäjän toivottavasti viimeiset sankarihautajaiset kautta aikojen pidettiin marraskuun toisena sunnuntaina. Siten Mielosen pojista ainoastaan Raineri säästyi, mutta veljien menetys on seurannut häntä koko elämänsä ajan. Hän ei ole koskaan voinut hyväksyä sitä, että poikia vietiin sotaan ampumaan ihmisiä, vaikka yhteiskunnan sääntöjen mukaan heillä ei vielä ollut edes täysiä kansalaisoikeuksia.

Tästä on Rainerilla juontanut läpi elämän kestävä  vastarinta-asenne kaikkia auktoriteetteja kohtaan.

Pauli Turpeinen oli ollut Talvisodan viimeinen sankarivainaja, 18 -vuotias Pentti Mielonen oli koko sotiemme viimeinen kuusniemeläinen sankari.