Rovasti Pohdon joulutervehdys

Rakkaat kuusniemeläiset! Sallinette että seurakuntamme paimenena esitän joulutervehdykseni näin jälkikäteen..

.. samalla kun teidän kaikkien tavoin kiinnitän katseeni jo ovella kolkuttelevaan vuoteen 2008.

Niin, eräs eletty joulu on jälleen siirtynyt muistojen joukkoon. Monella tapaa erilainen joulu kuin mikään tähänastinen. Ehkä kyse on henkilökohtaisesta arviosta, mutta myös monet seurakuntalaisten tapaamiset ovat vahvistaneet tätä käsitystäni. Niin monet asiat näyttävät peruuttamattomasti muuttuneen. En puhu niinkään joulun tunnelmasta kuin sen ilmeestä. Tunnelma, tunne syntyy jokaisen ihmisen omassa sydämessä, joulun ilme rakentuu ulkopuolisista tekijöistä, usein juuri sellaisista tekijöistä joihin emme voi vaikuttaa.

Kansan kielenkäyttöön on jo kauan sitten vakiintunut ilmaisu musta joulu. Melko synkänoloinen määritelmä on epäilemättä syntynyt juuri ilmiön harvinaisuuden vuoksi. Konkreettisesti arvioidenhan lumeton joulu on enemmän vihreä kuin musta. ”Musta joulu” on kansan mielessä usein koettu enteeksi ja varoitukseksi jostain tulevasta onnettomuudesta, kuten esimerkiksi sodista ja katovuosista.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että valkeasta joulusta on tulossa poikkeus, ja mustasta joulusta se todellinen, jokavuotinen. Tämä vaikuttaa uskomattoman monella tapaa joulun ikiaikaiseen traditioon. Kukin kokee muutoksen omalla tavallaan.

En malta olla kertomatta kuinka sen on kokenut nykyinen vt. urkurimme, herkkä taiteilijapersoona Ilmari Piiparinen. Tapasin hänet joulun alla urkuparvella perin onnettomassa mielentilassa. Hän oli siellä suunnittelemassa johtamansa lapsikuoron ohjelmaa. Kuoro on Hellän perustama, ja nimeltään Hellän enkelit. Kun kysyin ystävällisesti mitä musiikkineuvos  piilotteli pikkutakkinsa povessa, hän hetken emmittyään otti esiin muistilehtiön, johon hänellä oli tarkoitus listata kyseeseen tulevat joululaulut.

Kanttorimme oli laulujen sanoja ajatellessaan tullut miettineeksi, oliko enää sopivaa laulaa korkeista hangista ja nietoksista, tai laulaa ”Kun maas on hanki ja järvet jäässä, ” tai laulaa valkeasta joulusta tai kilisevistä kulkusista. Kanttorimme kehotti minua katsomaan ikkunasta ulos kysyen, näinkö vilaustakaan lumesta, saati kinoksista, tai oliko Kuusjärvi jäätynyt edes rannoiltaan riitteelle, kuten hän kauniisti asian ilmaisi.  Tietenkin jouduin yhtymään Piiparisen havaintoon, että päin vastoin ruoho vihersi kunnantalon seinustalla, ohiajava Kiisken auto oli harmaan kuran peitossa, ja Kuusjärven vesi seisoi navakasta tuulesta huolimatta rasvatyynenä ohuen  jääkerroksen pinnalla.

Mutta kanttorimme ahdistuksen syvin syy ei ollutkaan lumen puuttuminen, kuten pian selvisi. Hän kertoi joutuneensa syvään kriisiin myös joululaulujen sanoman  suhteen. Hän kysyi oliko mielestäni oikein, että me annoimme lapsukaisille väärän kuvan joulusta laulamalla viattomasti hangista ja nietoksista, ja samaan hengenvetoon vakuutimme, ettemme etsi valtaa emmekä loistoa, emmekä kaipaa kultaakaan? Piiparinen muistutti tässä yhteydessä omasta loiston ja kullan etsinnästään, jonka seurauksena tuli voittaneeksi Ikaalisten Harmonikkakilpailussa ensimmäisen palkinnon. Hän tunnusti, että vaatimattomuus oli hänestä yhtä kaukana kuin johtaja Hakkaraisestakin, eli musiikillinen kunnianhimo asui hänen sisällään polttavana kuin konsanaan viinanhimo paatuneessa alkoholistissa.

En voinut olla sanomatta, että hänen omalla kohdallaan vertaus ontui nykyisin pahasti, ja lisäsin hiljaa  mielessäni: Luojan kiitos!

Niin, huomasimme pian siinä urkuparven rauhoittavassa hämärässä uppoutuvamme syvään arvokeskusteluun joulun sanomasta ja merkityksestä, minkä lisäksi teema uhkasi laajeta yleisinhimillisiin kysymyksiin oikeasta ja väärästä.

Piiparinen esitti, että pitäisikö koko joululauluperinne uudistaa, ja siinä samalla myös seurakuntamme jouluperinnettä muuttaa ratkaisevasti todellisuutta vastaavampaan suuntaan. Kun kysyin kuinka ihmeessä se olisi mahdollista, Piiparinen parahti rintaansa lyöden ja ääni vavahdellen, että kertomalla totuus! Totuus, hän painotti useita kertoja silmät palaen. Totuus mistä? minä kysyin? Johon Piiparinen taas parahti että kaikesta! Kasvihuoneilmiöstä, maailman mielettömyydestä, meistä aikuisista, eritoten meistä joiden pitää toimia esikuvina seurakunnassamme. Meistä, joilla mielen ullakolla laulavat enkelit, mutta alakerrassa haukkuvat manalan pedot!

Kanttorimme tuskaa oli kauheaa katsella, ja vasta silloin tajusin miten tosissaan ja vaarallisessa mielentilassa hän oli. En malttanut olla torumatta häntä lempeästi seuraavaan tapaan:

”Ilmari Piiparinen! Ette kai te ole entisen elämänne sovitukseksi rakentamassa itsestänne  pyhimystä unohtaen, että olette vain heikko ihminen, jonka ei pidä ottaa kannettavakseen koko ihmiskunnan ja maailman murheita. Maailma on teissä itsessänne , ja kun elätte  sovussa oman itsenne  kanssa, niin kanssaihmistenne  on hyvä olla lähellänne, ja te levitätte  ympärillenne  mielenrauhaa ja luottamusta siitä, että maailma voi tulla sellaiseksi kuin me ihmiset keskenämme sovimme sen olevan. Kun te puhutte  ullakolla laulavista enkeleistä ja kellarissanne ulvovista pedoista, niin ettekö kuitenkin tunne seisovanne  tukevasti mielenne  keskilattialla, ja teillä  on valta valita kumpaa kuuntelette, enkelikuoron ihanaa laulua vai petojen ulvontaa?”

Piiparin tarrautui kaulukseeni ja kysyi silmät kosteina, että tekin siis kuulette saman kuin minäkin? Myönsin niin olevan, mutta vakuutin että minulla oli erittäin valikoiva kuulo. Piiparinen ilahtui ikihyväksi ja paljasti, että tavatonta, juuri noita samoja sanoja  hänen vaimonsa Hellä käyttää usein hänestä itsestään. Toivoa siis täytyi olla olemassa!

Joululaulujen osalta kehotin häntä miettimään laulua ”No onkos tullut kesä, nyt talven keskelle, ja laitetaankos pesää myös pikkulinnuille?” Olisiko siinä ehkä hyvä alku päästä eteenpäin ohjelmiston valinnassa? Katsoin myös näkyvästi kelloani, sillä tiesin lasten tulevan kymmenen minuutin kuluttua ensimmäisiin harjoituksiin.

Piiparinen nousi urkupalliltaan ja kiitti minua kädestä pitäen siitä, että olin antanut hänelle punaisen langanpään johon tarttua. Langanpään, joka tuntui vahvemmalta kuin se viisi metriä pitkä ja neljä millimetriä paksu muoviköysi jonka hän oli kerran kosteana kautenaan kadottanut ja uudelleen löytänyt. Hän sanoi itsestään tuntuvan juuri nyt aivan samanlaiselta kuin silloin. Vihdoinkin naru, jonka varaan  saattoi ripustautua turvallisin mielin.

Torjuin parhaani mukaan ylitsevuotavat kiitokset, mutta tähdensin vielä, että missään tapauksessa me emme saa viedä lapsiltamme toivoa paremmasta, ja että me seurakunnan  miehet osaltamme olimme rakentamassa joulua heidän mieliinsä ja pieniin sydämiinsä. Esitin myös toivomuksen, että hän keskittyisi omalta osaltaan kuoroharjoituksiin, ja minä puolestani hoitaisin oman osuuteni seurakuntamme hengellisenä oppaana eli paimenena. Piiparinen vakuutti, että jo ajatuskin saarnatuoliin nousemisesta sai hänen polvensa pehmeiksi, joten rovasti voi olla aivan huoletta toimenkuvansa suhteen.

Kun puoli tuntia myöhemmin poistuin sakastista, jossa olin viimeistellyt joulusaarnaani, kaikui urkuparvelta lasten iloinen ja heleä laulu: ”No onkos tullut kesä, nyt talven keskelle.” Hellän pikku enkelit siellä lauloivat. Piiparinen johti kuoroa selin urkuparven kaiteeseen, ja hänen uuniluutaa muistuttavat hiuksensa huiskahtelivat taiteellisesti tahtipuikon heilahduksia seuraten.

Suokaa anteeksi, että pieni kertomukseni ryöstäytyi vallattomasti tarkoittamastani pituudesta, mutta ehkä jokin jyvänen jää tästäkin itämään mieliimme tulevalle vuodelle.

Toivotan rakkaille kuusniemeläisille Rauhaisaa ja Sydämellistä Uutta Vuotta 2008!

Matias – rovasti.