Kuusniemen miehet siellä jossakin

Monien muitten julkaisujen tavoin palaamme niihin hetkiin, joitten tunnelman runoilija ja Taipaleenjoen komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä on niin hyvin kuvannut säkeissään: ”Raja railona aukeaa, edessä aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä.”

Eräs Taipaleenjoen komppanianpäällikkö oli myös opettaja Piiparinen, reservin vänrikki, joka miestensä lailla lähti ensin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja sitten tositoimiin. Olemme saaneet hänen perikunnaltaan luvan julkaista otteita Talvisodan päiväkirjoista, joiden pohjalta hän on kirjoittanut myös kirjan, joka valitettavasti on edelleen julkaisematta.

Autenttisuutensa vuoksi julkaisemme päiväkirjaotteet stilisoimattomina, sellaisina kuin vänrikki Piiparinen on ne kaikessa kiireessä kirjoittanut.

”8 P:nä lokakuuta tuli käsky kokoontua seuraavana päivänä Kuusniemen Suojeluskunnantalolle. Viestinviejät lähtivät ennakkosuunnitelman mukaan suorittamaan hälytystehtäväänsä. Seuraavana aamuna olivat kaikki kutsun saaneet miehet paikalla.  Nimenhuudon jälkeen totesimme suojeluskunnan päällikön Leevi Hakkaraisen kanssa, että paikalla oli 288 miestä. Saattoväkeä oli runsaasti, niin että suojelunkuntatalon vaiheilla parveili varmasti ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen tai sen jälkeen.

Oli unohtumaton kokemus, kun täyteen lastatut kuorma-autot ajoivat ihmisten muodostaman kujan lävitse, ja me sotilaat aloitimme Isänmaan virren. Harvan silmät pysyivät kuivina sinä hetkenä.”

Opettaja Piiparinen kuvaa sitten lyhyin merkinnöin YH-aikaa Kannaksella. Sodan uhka alkoi näyttäytyä yhä pelottavammin. Sitten alkavat tositoimet:

”7 p:nä joulukuuta. Komppaniani sai tulikasteensa eilen, itsenäisyyspäivänä. Jortikka Lauri kaatui, SK:n paikallispäällikkö Hakkarainen Leevi haavoittui lievästi, mutta ei suostunut menemään JSP:lle. Taistelulähettini Mielonen Yrjö osoittautui hyväksi mieheksi. Ilman häntä olisi ensimmäinen taistelu jäänyt viimeisekseni. Tuosta kaksikymmenvuotiaasta pojasta, entisestä oppilaastani, kasvoi mies niiden taistelutuntien aikana. Hän seurasi kun varjo minua joka paikkaan. Ryssä sai sillanpääaseman Koukkuniemeen.

Jouluaattona 1939.  Kirjoitan tätä uudessa korsussamme klo 23.30. Tänä yönä on Beetlehemin kaupungissa syntynyt maailman vapahtaja. Pojat hankkivat korsuun pienen joulukuusen ja jostain saatiin siihen pari kynttilääkin. Kuusniemeltä oli tullut joulupaketteja, ja veljellisesti niiden antimet tasattiin. Vihollinen lähetteli omia pakettejaan ilman tarkempaa osoitetta, mutta sitten kesken Enkeli taivaan jysähti ammus korsumme katolla ja kynttilät sammuivat. Kynttilät sytytettiin, mutta sama toistui kolmannen säkeistön kohdalla. Kylmälehto Julius suuttui ja hyökkäsi vastoin kieltoani korsun katolle tutkimaan vaurioita, ja kuulimme hänen karjuvan: ”Ei mitään tapoja, nyt on joulu j…lauta!”  On jouluyö.

Toinen joulupäivä. Heti jouluaamun valjettua tuli komppanialleni käsky vastaiskuun. Pystyin irrottamaan siihen parikymmentä miestä. Vihollinen oli ylittänyt vahvaksi jäätyneen joen ja pureutunut erääseen niemeen. Taistelu kesti monta tuntia, mutta lopulta vastustaja oli tuhottu viimeiseen mieheen. Muutama harva saattoi päästä takaisin vastarannalle. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme ilman menetyksiä.”

Vänrikki Piiparisen päiväkirjamerkinnät harvenevat mitä pitemmälle talvi kuluu. Menetyksiä tulee, mutta päiväkirjanpitäjä ainoastaan toteaa ne, ei päästä tunteitaan esiin. Pieni aika ollaan levossakin jossain Yläjärvellä, mutta sekin on jatkuvaa varuillaan oloa, ja vihollinen lähettelee ”paketteja” sinnekin. Poimikaamme vielä muutamia otteita.

”Monesko päivä tammikuuta lienee? Täällä menevät päivät sekaisin. Välillä en tiedä olenko unessa vai valveilla. Varjojen kaltaisina me täällä hoipummekin välillä, ja aivan todella, ”elo täällä kuin unta ja varjoa on.” Eilisiltana sattui merkillinen tapaus. Kun palasin korsuun, oli sen lattialle ilmestynyt konekivääri. Kun kysyin mistä tuo on tullut, niin lopulta Kylmälehto Voitto tunnusti, että he olivat Julius –veljen kanssa hakeneet sen naapurilta. Siis naapurikomppaniastako, minä kovenin. Ei kun ryssiltä, nuorempi Kylmälehto totesi ja virnuili, että tarttiskohan se vierä takasin, jos vaikka vanja sattus tarvitteen? Sellaisia nuo poikani ovat, ikuisia koltiaisia. Toruin miehiä uhkarohkeudesta, mutta myös kiitin asetäydennyksestä.

Joskus helmikuussa. Tämä on elämäni raskain päivä. Lähettini Mielonen Yrjö Anselmi kaatui  vastaiskussa, johon sain haalituksi vain kuusi miestä. Me selvitimme sen, mutta raskain menetyksin. Naapurikomppanian pojat miehittivät asemat, Kahdestaan Mielosen kanssa emme tietenkään voineet sitä tehdä. Palatessamme omaan tukikohtaan jouduimme piiskan tähtäimiin. Mielonen käveli pystyssä, ja vaikka karjuin häntä suojautumaan poika ei totellut. Ehkä hän oli ottanut liian raskaasti pakkikaverinsa Kylmälehto Voiton kaatumisen hetkeä aikaisemmin. En ymmärrä mikä muu voi olla syynä. Komppaniani on huvennut puoleen alkuperäisestä vahvuudestaan. Kaikki alkaa olla yhdentelevää, kunpa tämä loppusi tavalla taikka toisella.

1.3.-40
Ylikersantti Hakkarainen Leevi katosi viime yönä. Hän lähti tarkastamaan vartiopaikkojamme, eikä palannut. Pitkin yötä oli satunnaista kranaattitulta, ehkä hän sai täysosuman.  Kuusniemen suojeluskunta menetti näin päällikkönsä. Tämä on raskas tieto isä Hakkaraiselle, joka lähtiessämme vetosi minuun etten laittaisi hänen poikiaan pahoihin paikkoihin. Mutta ei täällä ketään suojella voi, vain yksi voi sen tehdä, jos niin tahtoo.

15.3.-40
Kirjoitan tätä kenttäsairaalassa. Rauhaa edeltävänä päivänä voimani loppuivat, enkä yksinkertaisesti pysynyt enää tajuissani. Yritin kyllä palata miesteni luokse heti tolkun palattua, mutta maailma pimeni uudelleen ja heräsin vasta ahkiossa. Rauha on tullut, mutta ei jaksa aatella yhtään eteenpäin. Liian monta poikaani tämä epätasainen taistelu vei. Jälkipolvilla ei ole koskaan oikeutta unohtaa sitä. Vapaus säilytettiin niin kallein uhrauksin.

Näin opettaja Piiparinen. Nuo muutamat rivit puhukoot puolestaan tämän päivän kuusniemeläisille.