Katso lisäkuvat

”Laulun runsautta, kylvämättä kasvavaa”

Kyyjärven kirkkokuoro sai toukokuisena viikonloppuna vieraakseen laulavaisia ystäviä Pohjois-Karjalasta.

Ystävyys on syntynyt ja syventynyt kuluneen vuoden aikana vastavuoroisilla vierailuilla. Juuan kirkkokuorohan kävi meillä ensi kerran viime vuoden vapun tienoilla (Nopolanews  5/2009) ja me kyyjärveläiset teimme oman laulumatkamme Pielisen rantamaisemiin viime marraskuussa (Nn 11/2009), jolloin alkutalvi oli kauneimmillaan.

Parhaat puolensa näytti luonto myöskin nyt, kun tapasimme kolmannen kerran. Aurinko lämmitti ajoittain ihan hellelukemiin asti ja kevättuuli henkäili sopivasti viilentäen. Hento keväinen vihreys näytti yhtäkkiä vallanneen koko maiseman. Pitkän talven ja kylmän kevään jälkeen se tuntui erityisen mukavalta.

Puolen päivän jälkeen lauantaina pikkubussillinen pohjoiskarjalaisia pölähti kirkon pihaan ja siitä alkoi iloinen, laulun ja hyvän syömisen täyttämä viikonloppumme. Jälleennäkemisen riemu oli rajaton; yhteinen harrastus yhdistää käsittämättömällä tavalla.

Lauantaipäivän aikana harjoittelimme lauluja sunnuntain jumalanpalvelusta ja kevätlaulajaisia varten.  Kumpikin kuoro oli niitä kevään mittaan harjoitellut itsekseen ja nyt, kun päästiin laulamaan yhteen, olimme me kuoronjohtajatkin aivan ymmällämme: miten voi kaksi pientä kuoroa eri puolilta Suomea laulaa niin samalla tavalla, niin yhteneväisesti ja niin kauniisti? Se kuuluisa yhteinen sävel löytyi heti. Oikeastaan mitään harjoittelemista ei enää ollutkaan, sen kun vain annoimme laulun raikua.

Laulamisen ja syömisen täyttämän päivän päätteeksi veimme vieraamme tutustumaan Honkalehdon kievariin, jossa Aila-emäntä piti meitä kuin piispaa pappilassa. Kievarin pihapiirin rakennuksissa riitti katselemista ja ihmettelemistä. Sitä riittää muuten varmasti paikallisillekin ihmisille. Kaikki eivät ehkä vielä tiedä, mikä helmi meillä onkaan keskellä kylää. 

Ja pitihän meidän vähän kokeilla laulamista kievarin pihassakin: maalailimme Ailan silmien eteen sekä karjalaisia koivikoita ja vaaroja että hopeisina hohtelevia hämäläisiä järvimaisemia. Yllättävää oli se, miten hyvä oli laulaa keskellä avaraa pihaa. Ehkäpä joka puolella ympärillämme olevat rakennukset loivat juuri ihanteellisen akustisen ympäristön, laulu ”pysyi kasassa” eikä hajonnutkaan taivaan tuuliin. Iltakahvin ja makkaranpaiston jälkeen väki hajaantui yösijoilleen, kuka minnekin.

Hyvin (tai sitten vähän huonommin) nukutun yön jälkeen oli taas edessä lauluntäyteinen päivä. Jumalanpalveluksen, seppeleenlaskun ja kirkkokahvien jälkeen ohjelmaa jatkettiin kevätlaulajaisten merkeissä: runsaasti yhteislaulua, keväisiä kuorolauluja, Taina Noposen kevätaiheisia runoja ja hiukan soittoakin. Mitä ihmeen kapistuksia ne olivatkaan, jotka näyttivät metalliputkilta, joita pidettiin kädessä ja jotka soivat kuin pienet kellot? No, sehän oli se Riitta-diakonissan nimeämä ”Juuan kansallissoitin”. Kauniisti ne soivat sekä yksinään, että varsinkin Kaisan huilun kanssa.

Haikea on aina eron hetki, varsinkin kun emme tulevista päivistä tiedä. Loppulaulustamme on tullut meille aivan kuin tunnuslause, sen varaan jäimme nytkin erotessamme. ”Toistemme eestä rukoilemme, taas kunnes kohdataan. Siunaus jääköön voimaksemme, pian jälleen kohdataan.”

Kiitos taivaan Isälle, että hän siunasi viikonloppumme: saimme kaikkea hyvää yltäkyllin; ystävyyden ja laulamisen riemua, sanan rieskaa ja uskon vahvistusta, ruumiin ravintoa sekä iloa luonnon kauneudesta ja alkavasta kesästä.