Paras ikä

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Istuin hiljattain  terveyskeskuksessa. Jonotin labora-
torioon. Meitä istui odotushuoneessa noin kolmekymmentä.
Parikymmentä meistä oli naisia. Ja noin viidentoista
ikä oli viiskymmentä plus.

Kun katselin jonottajia, ymmärsin hiukan sitä lääkä-
riä, joka ilmeisesti oli tuskastunut vanhenevien naisten
vastaanottamiseen. Kerrotaan hänen ilmoittaneen mieli-
piteensä: yli neljäkymmentäviisivuotiaat naiset saisi
viedä Turun torille ja ampua!

Ymmärtäminen on ihan eri asia kuin hyväksyminen.
Vanha viisas ajatus väittää elämän alkavan nelikymmen-
vuotiaana. Allekirjoittanu nostaisi rimaa vielä hiukan.
Paras ikä on elää viisikymppisenä. Tai vähän yli.

Nuoruutta ihannoidaan. Sen menetystä surraan. Joku
kauhistuu ensimmäisiä ryppyjä, ihan kuin elämisen laatu
olisi kiinni ihon sileydestä. Minun  - ja monen muun
ikätoverini - mielestä nuoruus oli epävarmaa, hapuilevaa,
kipeääkin aikaa. Oli huoli perheestä, toimeentulosta,
lasten tulevaisuudesta.

Nyt on aikaa itselle. Nyt osaa aivan toisin silmin
katsella elämän kirjoa. Näkemyskin on avartunut. pystyy
hyväksymään erilaisia elämäntapoja, olemaan tuomitse-
matta. Kyky iloita pienistä onnellisista asiosta -
itsenäisyydestä, ystävistä, lapsenlapsista - kasvaa
päivä päivältä.

Me olemme tärkeitä ihmisiä ympäristöllemme, me van-
henevat naiset. Katsokaa meitä: tasapainoisempaa ja
iloisempaa väkeä saa hakea.

Ei ikääntymistä kannata pelätä. Paras ikä ovat nämä
kypsät, selkeät vuodet viidenkymmenen paremmalla
puolella.