Antakaa mun kaikki kestää

Kuntakirjan tekijälle:

Kuka se sanoikaan ja kenestä, että nyt se on seonnu vallan? Mutta Jääköön tää juttu ihan meirän kesken, kun on vähän arkaluontonen.

Nimittäin puhun nyt eräästä monialaekspertistä, josta kuulemma meinaa lähes Turpeisen tapaan pamahtaa äkkirikas. Ainakin näin Kuusniemen mittakaavassa. Tiiätte varmaan nää tekeillä olevat tonttikaupat. Meidän oma tonttihan on niin pieni, ettei mistään lottovoitosta pääse puhuun, vaikka kauppakeskuksesta tulis totta ja kunta sen ostaski, mutta Kylmälehdon tontti on pinta-alaltaan toista hehtaaria parhaalla paikalla. Late oikein kävi sen tarkistamassa maastossa, ja kyllä sieltä puskista pyykit löyty. Ei vaan osattu ajatella että se pöpelikkö Jortikan kaupan takana kuulu Kylmälehdon tonttiin. Siihen kai sitten tulis se kyläkaupan parkkialue.

Mutta tää on vasta pohjustusta sille mistä mun piti kirjottaa. Niin kun tierätte, niin meillähän on nyt leipurimestarina se Mirkku sieltä Kyyjärveltä, se jota Tuulia alkuun vierasti sattuneesta syystä. No, Mirkkuhan on ikäsekseen hyvin säilyny ja huumorinajunen nainen, ja toi Kylmälehron leuhake on varman, siis tavallisesti luotettavan tahon  mukaan ihastunu siihen  oikopäätä. En oo satavarma vaikka Tuulia olis sitä alkuun jotenki höystäny, kun pelkäs että Mirkulla olis jotain säpinää Pee Aan kanssa. Se oli kyllä melko ajattelemattomasti tehty, jos niin on, mutta kyllä mä jotenkin Tuuliaakin ymmärrän. Kyllä mäkin alkasin varmaan sekoileen, jos joku alkas Latea piirittään.

No, yhtenä päivänä oli leipomon oven eteen, siis portaille ilmestyny jumalattoman kookas kukkapuska, paketissa tietysti, ja siinä oli lappu jossa oli teksti: Maailman ihanimmalle leipojalle. Hetken mä aattelin että olisko Late erehtyny hääpäivästä tai jotain, mutta sitten mä tajusin et se jättipuska oli Mirkulle. Kiikutin sen tietysti oikopäätä asianomaselle ja ootin vieressä mitä puketista paljastuu.

No ruusujahan ne oli, ja niitä oli viirettä kymmentä. Siis ihan oikeesti hei, neljäkymmentä kaks tarkalleen. Sisältä löyty vielä puolen kämmenen kokonen lappu, jonka tikkukirjaintekstiä Mirkku ei suostunu lukeen ääneen. Eikä sitä naurattanu ollenkaan, melkein päinvastoin, ja mä kun oon vähän tällanen että sanon mitä ajattelen ennen kun ajattelen mitä sanon, niin hökäsin että eiks se ookkaan Kylmälehrolta?

Mirkku siihen vaan, että:  ”Mulle näin paljo ihania ruusuja! En oo ikäpäivänä näin monta ruusua keltään mieheltä saanu.”

Olin jo ihan  vähällä sanoo, että hei kamaan, et sä tajuu, ne on Kylmälehdolta, mutta sain nielastua. Näytti nimittäin siltä, että Mirkku otti ne kukat ihan vakavasti, mutta toisaalta, sehän ei tienny minkälainen maine Kylmälehrolla on täällä Kuusniemellä.

Totta kai mua olis hirveesti kiinnostanu mitä se pösilö oli siihen lappuun kirjottanu, mutta en enää kehrannu kysyä. Loppupäivän se oli oudon totinen ja mietteissään.

Laten kanssa pohdittiin illalla mitä tää nyt oikein oli, ja että pitäskö Mirkkua varottaa ettei vaan menis antaan yhtään löysää Kylmälehdolle. Late katto mua vinosti ja hörähti jo valmiiks, mutta mä kerkesin sanoon että tää oli vertaus. Ette usko mutta siitä synty oikein sellanen psykologinen pohdinta, että eihän me voitu tietää mitä Mirkku on elämässään kokenu, ja kuinka iso asia tollanen huomionosotus sille oli. Kylmälehtohan me tunnetaan, ja suurin piirtein tieretään millanen se on noin ulospäin, mutta mistä sitä tietää vaikka sekin olis pohjaltaan hirveen yksinäinen ihminen.

Mutta vaikka mä kuinka yritin ymmärtää, niin ei vaan menny jakeluun se, että tollasesta vois kehittyä mitään muuta kun karmee farssi.

Seuraavana aamuna Mirkku oli aina avaan vähän totinen, mutta kahveetauon aikaan se oli purottaa mut penkiltä, kun kysäs aivan muina tyttöinä, että minkäslainen se on miehiään tämä teidän poliisi? Että taitaa olla melko ujonen mies. Niin Juurikkalako, mää varmistin. Juu, Mirkku sano siihen, ja jatko että ei kai täällä muitakaan poliiseja ole. En kerenny sanoo sen enempää, kun Mirkku kaivo taskustaan sen eilisen lapun ja anto mulle. Arvatkaas olinko mä hetken aikaa punanen ja valkonen vuoron perään, kun näin sen tekstin ja allekirjotuksen. Laitan sen tähän sellasenaan:

” Vaatimattomat ruusuni kalpenevat ihanan juhannusruusun loisteessa, mutta  ottanette  ne vastaan laajentunein sydämin! Terveisin teitä palvova nimimerkki Kuusniemen seriffi.”

Voi kiesus, mä aattelin, mitä mä ollenkaan sanon? Sitten aattelin että en sano yhtään mitään. Nimittäin sen oon elämässäni oppinu, ettei noihin toisten ihmisten lemmenasioihin kannata seota. Onnistun sentään jotenkin kääntään huumoriks sen tilanteen ja nauroin Mirkulle, että kuule, sun tarttee ihan itte ottaa selvää siitä ruusujen lähettäjästä, mutta jatkon vielä että kattele nyt vähän aikaa kaikessa rauhassa mitä rupee tapahtuun, että onko tää ”seriffi” kuinka vakavissaan. Näytin kyllä lainausmerkkejä siinä seriffin kohralla oikein kaksin käsin, mutta eihän Mirkku sen tarkotusta voinu ymmärtää, kun kerran lähettäjäkin puhu nimimerkistä.

Että sellanen tapaus, antaas kattoo mikä on tään näytelmän seuraava kohtaus.

Terveisin Paula!