Johtajaopettaja Villeveikko Piiparisen päiväkirjasta

Kuusniemen kirkonkylän entisen kansakoulun saneerauksen yhteydessä tehtiin mielenkiintoinen löytö.

Vuonna 1902 rakennetun hirsirakennuksen  ullakolta löytyi opettaja Villeveikko  Piiparisen päiväkirja, jota on ilmeisesti luonnehdittava epäviralliseksi, vaikka muistiinpanot on kirjoitettu kouluhallituksen viralliseen päiväkirjavihkoon. Ilmeisesti opettaja Piiparinen on pitänyt eräänlaista rinnakkaispäiväkirjaa pakollisen eli virallisen päiväkirjan ohessa. Tuo arvokas dokumentti olisi ilman allekirjoittanutta mennyt kuormalavalle, mutta journalistin vaistolla satuimme osumaan paikalle, ja pelastimme  siinä ohessa ullakolta muutakin arvokasta, kuten poikkinaisen karttakepin ja kolme varsikäsikranaattia, Nagan  pistoolin ja pari senttiä paksusta putkesta valmistetun tussarin, jonka perään oli melko taitavasti lovettu kirjaimet V. K. Savun mustaaman putken pää muistutti avautunutta liljaa.

Päiväkirjaa oli pidetty vuosina 1968 – 1976. Pari sanaa tästä opettaja Villeveikko Piiparisesta: Kyseessähän on Ilmari Piiparisen isä, joka opettajantoimensa ohella toimi seurakuntamme vt. kanttorina, ja Otto Willehard Piiparisen poika, joka kuten lukijat muistavat, oli Kuusnimen kahakan muistomerkin suunnittelija.

Tämä monipuolisesti lahjakas Piiparisen suvun jäsen oli Talvi- ja Jatkosodassa pääasiassa Kuusniemen miehistä koostuneen jalkaväkikomppanian päällikkönä, mutta ohitamme tällä erää tuon mielenkiintoisen vaiheen, ja keskitymme puheena olevaan päiväkirjaan. Mainittakoon vain, että opettaja Piiparinen on kirjoittanut kirjan noista talvisodan kokemuksistaan, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Käsikirjoitus on kuitenkin tallessa ja hänen poikansa Ilmarin hallussa.

Villeveikko Piiparinenhan toimi koulun johtajaopettajana, joten hänellä oli laaja kosketuspinta oppilaisiin. Päiväkirjasta selviää, että hänen omalle luokalleen osui 70-luvun alussa varsin mielenkiintoisia nimiä, kuten Turpeinen Pauli, Jortikka Toivo, Kylmälehto Varma, Piiparinen Ilmari, Mielonen Raineri, Hakkarainen Urmas. Vanhana sotilaana opettaja Piiparinen on käyttänyt juuri tätä muotoa mainitessaan nimeltä jonkun oppilaan. Luokalla oli toki myös tyttöjä, mutta nuo hyvinkasvatetut ja sävyisät Kuusniemen pikkuneidit eivät ilmeisesti ole aiheuttaneet niitä harmaita hiuksia, jotka  opettaja kertoo jo varhain saaneensa.

Tässä ensimmäinen poiminta päiväkirjan sivuilta:

” 3.1.1872. Jouduin vuorottelukäytännön vuoksi ottamaan  kevätlukukaudeksi 1972 vastuulleni viisikymmentä kahdeksan syntyneen ikäluokan oppilaat. Luoja armahtakoon minua, mitä olen tehnyt että minua näin koetellaan! Se alkoi heti ensimmäisellä välitunnilla. Puuliiterin takaa kuului jumalaton paukahdus, ja välitunnin valvoja kun olin, kiirehdin viipymättä tapahtumapaikalle. Minua vastaan hoippui avaruusolennolta näyttävä hahmo. Elettiin juuri kuuminta UFO-buumia, joten mielikuva johtui ehkä siitäkin, ja myöskin keltaisista suurista kumikäsineistä jotka sillä oli käytössään. Ketään muita ei liiterin takana näkynyt. Olennon avaruuskypärä osoittautui lommolle menneeksi sinkkiämpäriksi, jonka tempaisin oitis pois. Edessäni seisoi auvoisesti hymyilevä Kylmälehto Varma, joka ei vastannut kysymyksiini vaan toisteli  itsepintaisesti ja erittäin kuuluvalla äänellä kahta sanaa: Mitä, häh?
Minulle selvisi ettei poika todellakaan kuullut mitään.
Muutaman metrin päässä näin maassa omatekoisen tussarin, jonka putki oli  repeytynyt halki kuin avautuva kukkanen. Liiterin lautaseinässä tyttöjen ulkohuusin kohdalla oli lähes nyrkinmentävä reikä, jonka välittömästi tukin heinätukolla.
Talutin Kylmälehto Varman luokkaan, jonne vasta tunnin alettua alkoi hiippailla muitakin poikia. Komensin pojat riviin ja vaadin selvitystä kunkin  osallisuudesta tuohon järjettömyyteen. Hakkarainen Urmas ei tiennyt asiasta muuta kuin että oli kuullut pamahduksen ja juossut säikähtäneenä liiterin takaiseen metsään. Saman selityksen sain neljältä muultakin koltiaiselta.
Määräsin koko sakille kahden tunnin arestin koulun jälkeen, jatkuen  tämä aresti niin pitkään että tapausten kulku selviäisi. Tätä kirjoittaessani on seisottu jo kaksi viikkoa, mutta minkäänlaista tunnustusta ei ole herunut yhdeltäkään.”
Haljenneen tussarin arvoitus siis selvisi toimittajalle kuin ihmeen kaupalla heti päiväkirjan ensimmäisellä sivulla. Mutta kuinka pitkään poikien arestirangaistus jatkuikaan? Antakaamme opettaja Piiparisen kertoa.

” 27.2.1972. Maanviljelijä Kondrat V. Hakkarainen, koulumme johtokunnan puheenjohtaja, tuli tänään luokkaan kesken tunnin ja vaati selitystä, millä oikeudella olin jo kohta kuukauden jatkanut koulupäivän pituutta kahdella tunnilla. Poika kuulemma ehti kotiin vasta pimeän aikana. Hakkarainen Urmas avasi pulpettinsa kannen ja etsi kuumeisesti jotakin. Kerroin mitä oli tapahtunut, ja myös siitä, että olin toimivaltani rajoissa määrännyt pojille tuon rangaistuksen. Kondrat V., joka muuten toimi komppaniani vääpelinä sotien aikaan, nosti poikansa käytävälle ja vaati selitystä tämän osuudesta. Hakkarainen Urmas vaikeni kuin muuri. Mv. Hakkarainen ilmoitti siinä vaiheessa, että pojilla olisi edessään kasvatuslaitos, ellei puhetta alkaisi tulla välittömästi, eli edessä oli synkeä nuoruus huonolla ruualla ja kohtelulla. Siinä vaiheessa pettivät kaupan hyviä makkaroita ikänsä syöneen Jortikka Toivon  hermot ja hän pillahti itkuun. Itkunsa hillittyään hän kertoi pihistäneensä ruutia isänsä kaupan varastosta, mutta vakuutti samaan hengenvetoon, että Kylmälehto Varma oli pakottanut hänet siihen uhkailemalla räjäyttää koko Jortikan Jalmarin kaupan maailman tuuliin.
Siinä vaiheessa alkoi suma purkautua, ja selvisi että itse kukin pojista oli kantanut kortensa kekoon. Turpeinen Pauli oli sahannut mainitun putken vanhasta polkupyörän rungosta isänsä huoltoasemalla, Mielonen Raineri oli tuonut pastillipussillisen hauleja, ja Hakkarainen Urmas toiminut kokeen aikana tähystäjänä liiterin nurkalla. Kun vaadin selitystä kenen idea oli ampua reikä juuri tyttöjen ulkohuusin takaseinään, selvisi että paikan oli valinnut poikani Ilmari. Joka kuitenkin vuolaasti selitti, ettei ollut ajatellut paikkaa valitessaan muuta kuin että lauta näytti siltä kohtaa ohuemmalta kuin muualla, eikä kyse ollut suinkaan jonkun oksanreiän suurentamisesta, vaikka joku likanlippari saattaisi sellaista tulla väittämään.
Pidin pojille isällisen puhuttelun ja vakuutin, että oli maailman ihme ja Korkeimman varjelusta, ettei Kylmälehto Varmalta ollut mennyt näkö vaan ainoastaan kuulo pariksi päiväksi.”
Pitänee jättää opettaja Piiparisen päiväkirja tällä erää, mutta jos lukijoitamme kiinnostaa,  voimme silloin tällöin julkaista lisää valittuja poimintoja.

Ps. Olemme lukeneet vänrikki Piiparisen muistelmat, ja mainitun Nagan – pistoolin ja käsikranaattien ullakolle joutumiseen on olemassa uskottava selitys. 

Toimitus