Nostalgiaa

Pakina Annikki Kujalan kirjsta Sitä se on, sini silmä

Nostalgia on halu palata menneeseen, kaipuu, kaiho. Näin tietosanakirja määrittelee sen epämäräisen ikävän, joka tuolla sisikunnassa aika-ajoin kaikertaa. Onkohan niin, että vanhentuessa tulee useammin kuin ennen tarve tuntea juuriensa olemassaolo. Halu aistia asioita, tuoksuja, tunnelmia, paikkojakin niinkuin joskus vuosikymmeniä sitten.

Allekirjoittaneen maantieteelliset juuret ovat melko heikot. Kodin palaminen, vieraalla paikkakunnalla käyty oppikoulu ja perheen muutot jättivät jälkeensä. Omatkin muutot: koti on koko aikuisikäni ollut siellä, mihin sen itse luon, eikä siinä suhteessa ole paljon tarvinnut haikailla.

Merkillinen kaiho vetää kuitenkin, varsinkin kesäisin, lapsuuden maisemien tapaisille paikoille. Järvien rannoille, metsäpoluille, peltojen pientareille.  Kuuntelemaan käen kukuntaa illan rikkeettömässä rauhassa. Haistelemaan mätymetsän, ruohon ja päivänpaahtaman mullan tuoksua. Etsimään  neliapiloita, maisteleman kissankellon terää niinkuin joskus lapsena. Loikoilemaan lehdossa, viileässä varjossa,ilman ajatuksia,  pilvet ja taivaan sini korkealla silmien edessä.

Ihan välttämättä tämä on ollut tehtävä yksin. Yksinäisyydessä olen kokenut häivähdyksiä lapsuuskesien täyteläistä riemuntunteista, saanut kiinni kauan sitten unohtuneista tunnelmista, ajatuksista, mielleyhtymistä. Rikasta ja vähän kipeää.

Olen sitä mieltä, että katse on pidettävä tässä elämässä eteenpäin suunnattuna. Mutta niinkuin säilytän rakkaita muistoja sisältävää ruusukimppua kuivattuna maljakossani, säilytän ja vaalin myös muistojen kukkakimppua ja liitän siihen ruusun tai orvokin silloin tällöin. Kuivuuhan kimppu aikanaan ja murenee, mutta jotakin jää: nostalgiaa.