Suvin puhe itsenäisyyspäivän juhlassa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat kuusniemeläiset!

Saatuani kutsun tähän kunniakkaaseen tehtävään jouduin miettimään, että itsenäisyyden asiasta lienee kaikki merkittävä sanottu tätä ennen jo moneen kertaan. Kuitenkin on niin, että jokaista Suomen itsenäisyyspäivää saamme tai pitäisikö sanoa; joudumme viettämään aina uudessa tilanteessa, jossa mikään ei ole aivan samalla tavoin kuin se oli vuosi sitten.

Kaikki virtaa, kuten kuuluisa filosofi on määritellyt ajan olemuksen. Eli aika on kuin runsas eteenpäin virtaava kymi, joka ei hetkeäkään toista itseään samanlaisena. Usein kaikki näyttää pysyvän ennallaan, mutta toisaalta me tiedämme että kaikkinainen  muutos, kaiken jatkuva muuttuminen, on oikeastaan ainoa asia jonka varmasti tiedämme todeksi. Näin on yksityisten ihmisten kohdalla, samoin on yhteisöjen, valtakuntien, koko maailmankaikkeuden osalta. Vain muutos on pysyvää, kuten eräs toinen filosofi olevaisuuden käsitettävimmän olemuksen määritteli.

Kun nyt kuitenkin olemme juhlimassa maamme itsenäisyyspäivää, lienee asiallista hieman rajata ajatuksen lentoa ja keskittyä pohtimaan edellä esittämieni ajatusten, tai lähinnä esiintuomieni kysymysten pohjalta, mitä muutoksen pysyvyys merkitsee itsenäisyyskäsitteen kannalta. Ainakin sitä, että itsenäisyyden merkitys näyttää olevan jatkuvan muutoksen alainen, kuten kaikki muukin. Niin on, vaikka vakaan kehityksen ja rauhanomaisen rinnakkainelon kannalta olisi suotavaa, että tunne ja käsitys itsenäisyydestä olisivat kiveen hakattuja, ikuisesti muuttumattomia.

Kyse ei ole itsenäisyydestä sinänsä, sillä sen me kaikki ilmeisesti käsitämme sen merkityksen suunnilleen samalla tavalla, ainakin jos on kyse valtion tai kunnan itsenäisyydestä. Ihmisten, samalla alueella asuvien, suunnilleen samoja arvoja kunnioittavien  ihmisten yhteisöjähän ovat sekä kunnat että valtiot.

En tiedä onko maamme historiassa koettu toista samanlaista jaksoa kun mitä viimeiset viisitoista vuotta ovat olleet. Tavalliset ihmiset ovat tuon tuostakin  joutuneet hämmentyneinä miettimään, mikä lopultakin on pyhää valtion itsenäisyydessä. Sen kulmakiviähän ovat kautta aikojen  olleet oma kieli, suunnilleen yhtenäinen kansa, omat lait, oma raha, oma arvokkaaksi koettu kulttuuri, oma lippu, ja ennen kaikkea muuta omat tunnustetut rajat, joita on pidetty loukkaamattomina.

Hämmennystä on aiheuttanut se, että ne tahot, maan korkeimmissa asemissa olevat ihmiset, joita tavallinen  kansa on tottunut pitämään itsenäisyyden tukipylväinä, näyttävän seisovan kannallaan kaikkein horjuvimmin. Väistämättä on tullut tunne, että kun odotamme että meitä viisaasti johdetaan, niin tuntuukin siltä että meitä ollaan ovelasti viemässä jonnekin, johonkin parempaan, kansakunnan kannalta järkevämpään, jota paremmuutta tai järkevyyttä tavallinen kansalainen ei ymmärrä.

Tuo kaikki tapahtuu pikkuhiljaa, kun huomaamatta, ja jokainen muutos entisestä tuntuu luovuttavan palasen jostain sellaisesta arvosta, jota on opittu pitämään, ellei nyt aivan pyhänä ja loukkaamattomana, niin kuitenkin itsestäänselvyytenä.

Itsenäisen maan rajat ovat se konkreettisin, helpoimmin käsitettävä asia. Sen rajan yli saa vieras tulla vain luvan perästä tai hyvällä syyllä, ei koskaan omavaltaisesti tai petos mielessä. Maailmassa käydyt sodat on on lähes aina käyty rajojen pitämisen tai niiden siirtämisen puolesta. Sisällissotia on harvoin käyty rajojen vuoksi, silloin ovat yleensä vastakkain joutuneet erilaiset maailmankatsomukset, joiden pohjalta kunkin maan lait ja yhteiskuntajärjestys ovat laaditut.

Sisällissotia on käyty myös luokkaerojen vuoksi. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että silloin ovat aina vastakkain maan hyväosaiset ja huono-osaiset. Juopa hyvinvoivan ja huono-osaisen kansanosan kesken on käynyt liian suureksi, ja muutosta on lähdetty hakemaan väkivalloin. Maailmassa näyttää olevan niin,  että se minkä toinen saa lisää, on joltakin toiselta pois. Kukaan ei vapaaehtoisesti luovu saavutetuista eduista, jolloin väistämättä syntyy yhteenotto.

Hämmentyneinä olemme saaneet seurata viimeaikaista ilmiötä, joka näyttää tekevän mahdolliseksi luopua isänmaasta pala palalta, rajoihin koskematta. Tämä maahantunkeutuja ei tule väellä ja voimalla, tankein, pommikonein, raketein tai rajan yli hyökkäävien divisioonien  voimalla. Ei, se tulee ystävänä, kanavarkaan  hymy huulillaan ja tarjoaa kahmalokaupalla kahisevia seteleitä. Siinä missä ennen isänmaallisuutta mitattiin puolustajien  miehuudella ja uhrivalmiudella, siinä tuota isänmaallisuutta mitataan nyt rahassa. Raha on tullut kaiken mittariksi, onnen synonyymiksi, nimetön, isänmaaton, sieluton raha, jolla ei ole omaatuntoa.  Raha, jonka olemukseen on ohjelmoitu yksi ainoa tavoite: kasvaa yhä suuremmaksi onnen mittariksi.

Ihmisen suurin unelma on saavuttaa suurin mahdollinen onni elämässään. Tuohon tavoitteeseen, sen saavuttamiseen näyttää raha luovan parhaat edellytykset. Niin meidät yritetään saada uskomaan, ja niin yhä useammat ihmiset näyttävät uskovankin.

Rahalla mitataan valitettavasti näinä aikoina myös monen kunnan itsenäisyyden arvoa. Inhimillisyydellä ei ole itseisarvoa. Kaikella, myös ihmisten hoitamisella ja auttamisella on tulosvastuu. Ihmiselämälläkin näyttää olevan tulosvastuu: kun sinusta ei enää ole hyötyä yhteisölle, joudat pois heitettäväksi.  Mitä loitompana ihmisiä koskevat päätökset tehdään, sen vähemmän inhimillisyydellä on sijaa päätöksentekijöiden ajattelussa. Ihmisistä tulee pelkkiä menoeriä ”viisaiden” talaousmiesten laskelmissa.

Olen usein puhunut Kuusniemestä ihmisen kokoisena kuntana. Rakkaat kuusniemeläiset: pitäkäämme se edelleen sellaisena! Päättäkäämme kaikki yhdessä, että myös seuraavaa itsenäisyyspäivää vietämme itsenäisen Kuusniemen asukkaina.

Kaikesta huolimatta toivotan teille kaikille Hyvää Itsenäisyyspäivää!