Kalliolle, Kukkulalle

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Kautta aikojen on ihmisen mieli palanut ylöspäin.
Korkeat tornit on rakennettu taivaita tavoittamaan,
kiipeilty vaaroista välittämättä vuorilla,
valloitettu ilma ja nyt jo avaruuskin. Pois matalasta maasta.

Lapsesta saakka, ihan vauvasta, kiivetään ja
pudotaan. Yritetään uudestaan. Aina muistan lapsuuskotini
vanhat haapapuut, joissa kesäkaudet keikuttiin. Oltiin
olevinamme kovin korkealla.

Jalka on tullut vuosien varrelle painavammaksi.
Vuorenrinne tai kallion laki houkuttelee kuitenkin
vastustamattomalla  voimalla yhä. Syksyn raikkaan-
helinä poutapäivinä varsinkin.

Rakastan kulkea syksyisessä metsässä, usein
etsimässä puolukoita tai suppilovahveroita. Nautin, kun
aurinko helottaa täydeltä terältään ja raikas
syystuuli pitää pirteänä. Kiertelen sammaleisia
kallionkoloja, kiipeän korkeimmalle huipulle. Istun kivellä
ja nautin olostani.

Muistan, kun ennen perattiin puolukoita kaatamalla
tuolilla seisten tuulisena päivänä lakanan päälle.
Tuuli vei roskat.

Vähän samantapainen olo tulee korkealla kalliolla
istuessa. Vähän puhtaampi, lämpimämpi. Kuin olisi
lähempänä omaa jumalaansa. Ja - kun näin juhlalliseksi
heittäydyn -kuin olisi löytynyt vankempikate
käsitteelle isänmaa. Tämä ilma, tämä maisema ,nämä kalliot.
Kuin olisi osa niitä. Sopeutunut tähän aikaan ja
paikkaan ilman ristiriitaa.

Sielun lääke. Sitä se on. Metsä, kallio, vapauden
ja avaruuden tuntu.