Kauppakeskuksen peruskiven muuraustilaisuus...

Vastoin kaikkia odotuksia peruskiven muuraustilaisuudesta ei tullut valmista, syistä jotka tässä alla ilmenevät.

Ylikonstaapeli P.Juurikkala sai kyseisen päivän aamuna yleisövihjeen, jonka mukaan joku oli käsittänyt väärin puheet rakennustyön lähtölaukauksen ampumisesta. Koska vihje tuli vain paria tuntia ennen tilaisuuden alkua, oli Juurikkalan pakko ryhtyä suoraan toimintaan kuntalaisten turvallisuuden varmistamiseksi. Suunnitellun juhlapaikan ympärille ilmestyivät hämmästyttävän nopeasti poliisien käyttämät varoitusnauhat. Sataa metriä lähemmäs peruskiven muurauspaikkaa ei ollut meneminen. Yleisön alkaessa valua paikalle Juurikkala ilmoitti megafonin välityksellä, että hän tulisi pidättämään jokaisen joka uskaltaisi tulla nauhan väärälle puolelle, ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta.

Sen jälkeen hän pyysi kaikkia, joilla oli pienintäkin havaintoa ylipanostaja Kylmälehdosta, ilmoittamaan viipymättä tietonsa poliisille, eli tässä tapauksessa hänelle. Toimittajan juttuvainu heräsi välittömästi, ja ehdimme Juurikkalan luo samaan aikaan kuin myös Piiparinen ja Turpeinen.

- No mitä? Juurikkala tiukkasi.
- Mistä on kysymys? toimittaja kysyi.

Juurikkala vain mulkaisi meitä ja keskittyi Piipariseen:

- No, mitä kanttoriurkuri? Antaa kuulua?

Piiparinen räpytteli silmiään ja loukkaantuminen näkyi kasvoilla ja koko kehon kielessä:

- Poliisiylikonstaapelin pitäisi tietää, että antaa kuulua ei ole musiikillinen termi, ja sitä paitsi minä soitan vasta tilaisuuden alkaessa sovittamani Hämäläisten valssin.
- Ei kiinnosta, mutta onko havaintoja Kylmälehdosta?

Turpeinen varasti Piiparisen puheenvuoron:

- Juu se poikkesi tankilla eilenehtoolla. Pakussa näky olevan ruskeita laatikoita, joissa luki…
- Dynamiittia! Juurikkala keskeytti.
- Mitä mää sanoin Tuulialle! Kuusniemen poliisilta ei mee pitkään kun se tekee lookiset päätelmät.
- Anna olla Turpeinen. Sanoiko se mihin oli menossa?
- Juu… tai ei… tai vartoos ny. Juu, se sano olevansa menossa lataamaan.

Piiparinen tunki itsensä Juurikkalan ja Turpeisen väliin.

- Anteeksi, mutta ei kai johtaja Turpeinen nyt sekoita lataamista ja lataamoon menemistä?
- Piiparinen ei nyt piipitä yhtään enempää, Juurikkala tuohtui. -  Milloin sinä näit Kylmälehdon?

Piiparinen hymyili avuttomasti:

- Valitettavasti en taida muistaa näin oikopäätä, mutta voin kysyä Hellältä.

Juurikkalan muoto musteni pahaenteisesti:

- Oletko nähnyt Kylmälehtoa tänään vai et?
- Kuka niin väittää?
- Minä pyysin kertomaan havaintoja ja sinä tulet tähän puhumaan puuta heinää!
- En siis todellakaan, olisin vain kysynyt vieläkö se poliisien käyttämä puhallinsoitin, tai sen suukappale, on kehittelyn alaisena? Olisin antanut muutamia vihjeitä ansatsin muotoilusta…

Juurikkala tarttui Piiparisen olkapäähän, pyöräytti yhdeksänkymmentä astetta ja näytti sormellaan:

- Nyt tuohon suuntaan. Sekuntti aikaa häipyä ja aika alkaa nyt!

Piiparinen totteli höpisten mennessään jotain ulkomusiikillisesta taikinapäisyydestä, mutta onneksi Juurikkala ei kuullut sitä. Turpeinenkin lähti huomattuaan että Hepalle  ja pappilan Rainerille alkoi olla ylivoimaista pysytellä nauhan laillisella puolella. Nyt oli tutkivan  journalismin vuoro:

- Mitä ylipanostaja Kylmälehto on tehnyt?
- Toivottavasti ei vielä mitään peruuttamatonta, Juurikkala puuskahti.
- Miksi sitten nämä mittavat turvatoimet?

Juurikkala näytti ensin hätkähtävän, mutta sitten hän karjaisi megafoniin:

- Maahan!

Komento oli niin tehokas että yleisö lakosi kuin kentällinen sanankuulijoita. Juurikkala  syöksyi kohti lähintä puskikkoa ja raastoi pajukosta esiin maastopukuisen Kylmälehdon, jolla oli käsissään jokin mekaaninen laite. Juurikala riisti sen häneltä ja riipoi irti pari johtoa. Kiirehdimme paikalle.

- Mitä te oikein revitte minua ja yritätte tuhota välttämättömän apuvälineeni, Kylmälehto juputti.
- Et kai sinä aikonut räjäyttää jotakin? Juurikkala tiukkasi.
- Ei jotakin vaan kauppakeskuksen perusmontun. Heti kun luovutatte sen anastamanne laitteen.
- Ei hel… ei heltiä laukaisulaite tämän poliisin kädestä, Juurikkala kivahti.  -  Siis mitä tarkalleen ottaen sinä aioit räjäyttää?
- Minähän sanoin jo! Perusmontun, tarkemmin peruskallion, johon olen yön tunteina porannut erinäsiä reikiä samaan aikaan kun virkakunta on vedellyt unia hyvällä kuukausipalkalla ja vieläpä, sikäli kuin olen antanut itseni ymmärtää, Fysio-Virpin yläkerrassa praktiikan omistajan vuot…
- Nyt turpa kiinni! Juurikkala sanoi uhkaavan tyynesti. -  Tarkoitatko sinä että tässä aivan lähimaastossa on räjäytysvalmiita panostuksia ties kuinka monta?

Kylmälehto niiskautti loukkaantuneena nenäänsä:

- Siis ei todellakaan mitään ties kuinka monta vaan kolmekymmentä  reikää, joissa on dynamiittia viisi kiloa kutakin houlia, siis reikää kohden.
- Sataviisikymmentä kiloa dynamiittia! Juurikkala summasi.
- Täsmälleen, tai hetkinen, eksaktisti ottaen yksi reijistä jäi yhtä pötkyä vajaaksi ja kuten me ammattimiehet tiedämme, niin yksi pötky painaa…

Juurikkala näytti järkyttyneeltä ja tarttui Kylmälehtoon poliisiotteella.

- Nyt mentiin!
- Mihin muka… Niinpä tietysti, hakemaan täydennystä, mutta eihän se räjäytys voi olla kiinni yhdestä puuttuvasta…
- Tämän tilaisuuden jatko on nyt kiinni siitä, että sinä olet telkien takakana.
- Mitä herra konstaapeli tarkoittaa?
- Ylikonstaapeli  joka tarkoittaa täsmälleen sitä mitä sanookin! Mentiin!

Ja niin Kylmälehtoa vietiin että nuppi tuljui. Juurikkala huusi mennessään yleisölle:

- Tilaisuus on peruutettu! Hajaantukaa!

Yleisö totteli laiskahkosti mutta totteli kuitenkin, ja alkoi valua kohti Turpeisen baaria.

Tässä lyhykäisyydessään raporttimme peruskiven muuraustilaisuudesta. Onni onnettomuudessa, ettei pääministeri ehtinyt muilta kiireiltään paikalle.