Kyyjärven verkkolehti | lokakuu 2007
EtusivuPääkirjoitusTapahtumatNettiradioNetti-tv1InfoPalauteYritykset ja palvelutIn English

Turpeinen myöntää vesiongelman

Monia kuntalaisia järkyttäneen Armas Hakkaraisen kolumnin jälkeen on julkaisumme velvollisuus selvittää mikä on Turpeisen timanttikaivoksen kohtalo.


Uho ja tuhoIlmoitus

Näytä kaikki Kuusniemen kuulumiset

Heikki Luoma

Heikki Luoma on Kyyjärvellä syntynyt kirjailija. Hän on kirjoittanut urallaan kymmeniä suosittuja romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia ja ja televisiosarjoja.

Lue esittely Wikipediassa

 Heikki Luoma / Nopola News

________________________________________

 

Yhteistyössä mukana myös - Tutustu - Klikkaa:

 

Kirkonmäeltä nähtyä

26.10.2007 Heikki Luoma / Kuusniemen kuulumisia

Rovasti Pohto lähetti meille seuraavan puheenvuoron A. Hakkaraisen kolumnin jälkeen.

Julkaisemme sen lyhentämättömänä, koska rovastimme nimenomaan toivoi sitä, jotta hänen  ajatuksensa välittyisivät oikeissa yhteyksissään:
 
”Rakas Kuusniememme on tämän syksyn aikana saanut pukeutua loistaviin syksyn väreihin. Lieneekö pappilan seutu koskaan aikaisemmin loistanut yhtä satumaisten värien kirjossa kuin näinä päivinä. Lapsosemme ovat riemusta huudahdellen keräilleet kullankeltaisia vaahteran lehtiä, ja tallentaneet niitä kuvakirjojensa väliin.
 
Eräänä päivänä löysin yhden sellaisen värikkään lehden rovasti Poutiaiselta saamani kirkkoraamatun välistä. Ymmärsin heti, ettei se ollut Mintun tai Pikku-Rainerin sinne tallentama. Tuo hauras vaahteranlehti hehkui edelleen parhaissa väreissään, vaikka se epäilemättä oli ollut jo pitkään sivujen väliin talletettuna.
 
Mieleeni tuli, että aivan samalla tavoin me tallennamme sydämiimme elämämme kauniita muistoja. Muistoja, jotka eivät koskaan haalistu. Ihminen on elämänkokemustensa summa, ja nuo muistot ja kokemukset, monet mieluisat tai myös ikävät tapahtumat yhdessä muodostavat kohtalomme. Harvoin tulemme ajatelleeksi, että se mitä teemme lähimmäisellemme, on osaltaan rakentamassa hänen kohtaloaan.
 
Tuo kirkkoraamatun välistä löytämäni vaahteranlehti ei jättänyt minua rauhaan. Kun näytin sitä lastenhoitajallemme Valma Voivalinille, hän yllättäen purskahti itkuun. Ihmisen on joskus hyvä itkeä, joten en kiirehtinyt utelemaan itkun syytä. Lopulta Valma kertoi, että rovasti Poutiainen oli tallentanut tuon värikkään vaahteranlehden sinä samana päivänä, kun joutui jättämään Kuusniemen. Valitettavasti on pakko sanoa että joutui. Eräistä kuntamme tapahtumista oli muodostunut hänelle omantunnon kysymyksiä, joiden suhteen hän ei katsonut voivansa toimia toisin. Ja niin kävi kuten usein tässä maailmassa käy, ettei todenpuhujalle enää annettu yösijaa.
 
Ajatelkaapa tätä, rakkaat kuusniemeläiset: väärin kohdeltu rovasti ei tallettanut täältä ikävänväristä tai väritöntä vaahteranlehteä,  vaan mitä kauneimman yksilön. Hän halusi täältä mukaan jotain kaunista, ja aivan samoin tiedän hänen tallentaneen sieluunsa ne monet kauniit muistot, joita hän täällä koki. Niin tekee kypsä, hyvä ihminen.
 
Niin, näiden ajatusten kautta lähestyn johtaja Armas Hakkaraista, joka kirjoituksessaan palautti mieliimme joitakin parin vuoden takaisia tapahtumia kunnassamme. Ja ilmeisen tahattomasti palautti mieliin myös vuosikymmenten takaisia asioita niille, jotka yhä edelleen elävät keskuudessamme.
 
On totta, että Hakkaraisen sukutilan harjalla kääntyilee  kaikkien tuntema upea viirikukko, ja että se edelleen, vuosikymmenten jälkeen, näyttää tuulen suunnan. Mutta se vain näyttää sen, tuulen suunnan määrää meitä suurempi säätäjä. Meillä ihmisillä on tapana nähdä asiat siinä valossa ja siinä näkökulmassa kuin se on itsellemme edullista. Kaikella kunnioituksella toivonkin, että johtaja Hakkarainen menisi itseensä ja jopa siihenkin, mitä tuo mainitun viirikukon näyttämän suunnan sokea seuraaminen on aiheuttanut rakkaassa kunnassamme. Viittaan rovasti Poutiaisen tapaukseen.
 
Voisiko joskus  ajatella hyvääkin niistä ihmisistä, joilla sattuu olemaan erilainen käsitys maallisista tai  hengellisistä asioista. Minä henkilökohtaisesti en halua uskoa siihen väittämään, että vahingonilo olisi ihmisen aidointa iloa. Päinvastoin, vahingonilo on kuin stimulanttien avulla savutettu hetkellinen hyvänolontunne, jota seuraa paha olo ja toivottavasti myös katumus.
 
Mitä omaan ja vaimoni toimintaan kunnassamme tulee, niin olemme aina vipittömästi yrittäneet toimia omantuntomme mukaan. Turpeisen pariskunnasta voin pitkän tuttavuuden perusteella sanoa, että hyväsydämisempiä ihmisiä saa hakea. Uskallan lausua pari sanaa myöskin kelpo kanttorimme puolesta, sillä en ole huomannut hänessä muuta kuin vilpitöntä pyrkimystä hyvään elämään, jossa taistelussa hänellä on sananmukaisesti hellä rinnallakävelijä. Ja entäpä tohtori Voivalin! Oikeamielisempää ihmistä saa hakea, joten toivottavasti kykenemme ymmärtämään  myös hänen kieltämättä sarkastisen huumorinsa.
 
Lopuksi Raamattumme sanoin: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!
 
Rakkaudella:
 
Matias Pohto
Rovastinne