Ahdistusta asennusyrityksessä

Turpeisen huolekas naama työntyi Asennusyrityksen henkilöovesta.

Valtsu nousi juuri oven eteen pysäköidystä autosta apumiehen puolelta, samaan aikaan kun Hepa nousi siitä kuljettajan paikalta.

-  Ette kai te aja autolla tollasta matkaa? Turpeinen kysyi.
-  Ajetaan, tartteehan poikaa opettaa, Valtsu sanoi.
-  Juun niin tartteekin, Turpeinen myönsi ja jatkoi  kuiskaamalla: -  Onks reitti selvä?
-  On, Valtsu sanoi normaalilla äänellä.
-  Juu se pommikone lenti justiisa pois, Hepa hihitti.
-  Tää ei oo nyt naurun asia, Turpeinen sanoi. – Ja kuka sua on opettanu tollalailla naisista puhumaan?
-  Se Lapin Reutu joka meillä oli töissä sillon ku mä olin pieni.

Valtsu läimäytti auton oven kiinni ja katsoi Turpeista säälivästi.

- Etkö sä vois jo lopettaa tota lymyilemistä ja käydä syömässä normaaliin aikaan niin kun me muutkin miehet.

Hepa vilkasi ihailevasti Valtsua ja kasvoi mittaa ainakin tuuman verran.

-  Oleksä hullu! Turpeinen puuskahti ja vilkuili tielle molempiin suuntiin.  -  Eksää ollenkaan käsitä mitä siittä seuraa jos mää osun samaan aikaan paariin sen ee äks juhannustytön kanssa?
-  En käsitä, mun mielestä se Kyyjärven nainen on mukava ja asiallinen ihminen.
-  Vai asiallinen! Et sanos noin jos se olis iskeny silmänsä suhun, ja olisit naimisissa Tuulian kanssa niin kun määkin.
-  Ei Suomessa saa pitää kahta eukkoa, eihän saa Valtsu? Hepa kysyi.
-  No ei onneks.
-  Siinä kuulit! Sun tarttis ruveta muslimiks tai joksku, mutta älä iskä rupee, ei sulle kuiteskaan sovi päähän muu kun toi Taparan lippis eikä äiti varmaan tykkäis jos sä alkasit käyttää samoja huiveja.

Turpeinen haroi niskahiuksiaan ja mulkaisi Valtsua ahdistuneesti.

-  Et viittis opettaa pojalle tollasia, on tässä muutenkin täyret käsissä. Ette viittis hakee kahta sämpylää ja kahveekupillista, mun piikkiin?
-  Ei haeta, Valtsu sanoi yllättävän tylysti. -  Nyt meet sinne itte ja sanot Tuulialle suorat sanat miten asiat on, kyllä se ymmärtää.
-  No mitä mää sille sitte sanosin?
-  Sanot niin kun asia on, että oot vaan hyvänpäivän tuttu sen Mirjamin kanssa, ja ettet sä oo sitä tänne kutsunu.
-  Emmää voi siittä nimeltä puhua, kai sää nyt sen käsität? Hetihän Tuulia arvaa että mää tunnen sen.

Valtsu työni kädet haalareittensa taskuihin ja käveli korjaamon ovesta sisään. Mä en jaksa, mä en yksinkertasesti jaksa, Turpeinen kuuli hänen jupisevan.

-  Juu ei me jakseta, me ei yksinkertasesti jakseta, Hepakin sanoi ja työnsi kädet taskuihinsa.
-  Mehän voiraan mennä samaan aikaan paariin, Turpeinen ehdotti. -  Ei se äitis kehtaa sun aikana…
-  Okei, mutta se on sit limut ja munkki, Hepa tokaisi.
-  No saat, isin piikkiin, Turpeinen lupasi.

Baarissa oli aistittavissa kireähkö tunnelma. Hepan lähdettyä tyytyväisenä yläkertaan Tuulia nojautui tiskiin ja katsoi äidillisesti annostaan hotkivaa Turpeista.

-  Se kävi taas, Tuulia sanoin ystävällisesti.
-  Jaa kuka? Turpeinen kysyi.
-  Se juhannustyttö, jonka te palkata päräytitte leipomoonne.

Turpeinen juuttui istumaan takakenoon ja katsoi vaimoaan silmät pauheellaan:

-  Kuinka niin leipomoonne?
-  Paula kerto että me ollaan kuitenki osakkaana.
-  No juu, en kehrannu perua kun.
-  Kun se ee äkski oli tulossa.
-  Ei ollu siittä kiinni. En ees tiennyt että ne aiko palkata sen Mir… tota sen leipurimestarittaren.
-  Ai oikein leipurimestarittaren, hah hah! On sillä ottaa tulla mun paariin ihan kun mitään ei olis tapahtunu.
-  No kun ei ookkaan! Eksää Tuulia vois jo uskoo ettei tässä oo mitään.
-  Vaikka ei oiskaan, niin et sää muakaan enää rakasta!
-  Rakastan rakastan, niin paljon kun ikinä vaan jaksan.
-  Et oo kumminkaan sanonu sitä pitkään aikaan.
-  Enkö? Kyllä mun on monesti pitäny. Et usko mutta tää rupee käymään mulla jo henken päälle. Eilenkin sain ruokaa vasta iltakuuren jälkeen.

Tuulia katseli miestään pää kallellaan ja alkoi sitten nauraa lämpimän hyhyttelevään tapaansa.

-  Kyllä sä oot!
-  Nii oonki… tota, mitä sää naurat?
-  No kun sä oot niin tosissas! Totta kai mä tierän ettei sulla ja Mirjamilla oon mitään. Me juteltiin äsken kaikki selväksi.
-  Jaa kenen kanssa?
-  No Mirkun, höntti! Se on ihan fiksu ja asiallinen nainen ja meillä on samallainen huumori. Sähän tiedät että mun isäni oli alkuus kotosin Keski-Suomesta.
-  Juu, on siittä ollu puhetta. Tota, mitä se juh… tota se ihminen sulle puhu.
-  Mää kuttuin sen meille kylään huomis illaksi. Saatte selvittää asianne ihan mun aikanani. Sitä paisti, jos sua yhtään helpottaa, niin sillä on täällä yks kiihkee ihailija, josta taitaa kohta paukahtaa rahamies. Ei tietenkään sellasta pohattaa kun susta, mutta kumminki.

Turpeinen näytti siltä ettei uskonut korviaan.

-  Kuka muka?
-  Ei kerrota, se on mun ja Mirkun yhteinen salaisuus, mutta sen verran voin paljastaa että Mirkkuki on siitä kiinnostunut. Se kerto, me ollaan kattos nyt henkiystäviä.

Turpeinen palasi lähes rallatellen Asennusyritykseen. Valtsu unohtui tuijottamaan häntä mutteriräikkä kädessään.

-  Mikäs sulla on?
-  Jaa mulla vai, ei mikään kai.
-  Mitä se sano?
-  Niin se juhannustyttökö?
-  No ei kun Tuulia? Selvitikkö sä asias?
-  Juu juu, se on poika sillä lailla että naisten kanssa täytyy osata pelata. Niin sano isä Mooseskin aikanaan, ja se oli viisas mies. Jaa jaa Valtsu, ruvetaas hommiin, ei käy muija muuton silkissä ja mukulat kansakoulua, hehe!