Emil ja Alliina

Laulun sanat Juho Wallinin lauluvihkosta

Komiassa kartanossa oli impi ihana.
Sulhasensa palveli alhaisessa kodissa.
Sulhon nimi  Emili ja neiton nimi Alliina,
elämänsä keskenänsä sitoi lemmen valalla.

Valan vannoi sekä sanoi ettei tässä elossa
ei kuolemassa, tuonelassa kukaan meitä eroita.
Vesisilmin antoi ilmi vanhemmilleen Alliina
Emiliä aina ijän tahtovansa rakastaa.

Eipä toki se nyt sovi vastasisä Alliinan.
Isä kulta pyytän sulta nöyrimmällä tavalla.
Ei voi kestää joska estää vastas isä Alliinan,
Alliinansa isä saattoi tällä tavoin kuolemaan.

Poijes poista mieles noista hulluuksista hurjista
Emiliä et sä ikään omaksesi omista.
Näillä sanoin isä ajoi Alliinansa  luotansa,
vihamielin sitten vielä alkoi murhan tuumahan.

Emiliä käski isä kanssaan käymään jahdihin.
siellä sitten Emiliä luodin rintaan laukaisi.
Valheen kanssa kokonansa alkoi herra lievittää,
rahoillansa, sanoillansa oikeuden sovittaa.

Mutta sitten Emilille tehtiin hauta multahan,
Alinansa yksin arvaa isän teon kauhian.
Mutta täällä haudan päällä aina itki Alina,
kukaan ei taida millään lailla häntä poies
luovuttaa.

Isä koki että toki rauhoittaisi Alinan,
mutta turhaa oli tuuma, neito istui haudalla.
Kauvan siellä itki vielä armastansa Aliina
Emiliä aina ijän tahtovansa rakastaa.

Yötä monta unetonta myöskin isä Aliinan,
vaipui vihdoin, näki unen eli näyn seuraavan:
Eräs aamu näkyi haamu Emil nousi haudasta,
Alinaansa armastansa heti alkoi neuvomaan.

Alliinani armahani poijes poista surusi,
älä täällä haudan päällä häiritse mun lepoani.
Emilini armahani huudahti nyt Aliina,
Aliinasi armahasi tahdon olla ainiaan.

Olen armaas ota kanssas niin kuin valas vannonut
oot,
tahdon tulla sekä olla Tuonelasa armaasi,
eipä täällä maan päällä ole mulla iloa,
isä kova murhas oman tyttärensä armahan.

Enpä enää tahto elää kodiss`missä murhaaja,
kuolemansa Tuonelassa tahdon sua seurata.
Emilini,  ota kiinni Aliinasi kätehen,
mene minne, tulen sinne sinua myös
seuraamaan.

Emil halas sekä alas Aliinansa lähetti,
siellä teitä pimeöitä käsitysten kulettiin.
Tuli ovi joka kovin oli kiinni suljettu,
eikä ennen ole vielä elävilen avattu.

Emil tässä kädellänsä oven auki aukaisi,
siellä valo vaan sanomaton maan alta valaisi.
Seiso tässä vielä vähän, minä menen kuulemaan,
luvan suloisesti sitten tulen sisältä sun
noutamaan.

Pelko vallan Aliinalla varrotessaan Emiliä
joka palas sekä jalas Aliinaansa rakkaasti.
Ilo kuulla saattoi nyt tulla tänne häihin ijäisiin
josta vaivat kaikki aivan sekä murheet poistuupi.

Kertomatta kuolevalta jääpi täällä elämä,
täällä maille eipä tainne toivotella ikinä.
Emil ja Aliina  loistivat kuin enkelit,
pimeällä käytävällä isä heitä seurasi.

Näki vielä kuinka siellä häitä vietti Aliina,
silkkipuku, kultakruunu, sormus kallis loistava.
Tuhansia timanttia loistivat kuin aurinko,
sali suuri kaikuupi, juuri ihanata katsella.

Oli vielä soitto siellä, laulu kaikkein suloisin
ja ihanaisin, velä kaikkein kaunehin.
Häissä näissä ijäisissä oli pito loputon,
ei se puutu eikä muutu, siellä ilo verraton.

Isäkanssa unissansa aikoi mennä sisälle,
mutta heti ovi meni kinni ja myös likittiin.
Aliinalla hauska ompi olla tuonen tuvassa,
isä heti tytön keksi haudan päällä kuolleena.

Sitten itki isä myöskin Emiliä ja Alinaa,
suri kovin että oli molempien murhaaja.
Myöhään vasta isä työtään alkoi katumaan,
kertoi ilmi kaikki tyynni, joutui ruunun linnahan.

Eikä enää tahdo elää tässä tilassa,
kuollehena löytiin vanhus linnassa.
Nyt mä päätän sekä jätän kaikki tätä miettimään
kuinka ehkä heille käynyt koska täältä lähtivät