Puhtain asein kalliin asian puolesta

Kunnanlääkäri emeritus Holger Voivalin ottaa kantaa Suvin eroaikeeseen ja Hakkaraisen kirjoitelmaan.

Ajattelin jo minäkin vetäytyä päivänpolitiikasta ja keskittyä kalastamiseen ja leppoisaan hiihtelyyn Kuusniemen hangilla vaimoni seurassa, mutta A. Hakkaraisen viimeviikkoinen parjauskirjoitus kunnanjohtajastamme oli sitä tasoa hengentuote, että olisi synti ja vääryys vaieta.

Hakkarainen pani parastaan, ja kykeni juuri sen tasoiseen tuotokseen kuin odottaa sopii. Sivistynyt ihminen sentään kävelee metsän pimentoon tai sulkeutuu tiettyyn tilaan, ennen kuin… Niin, oma sivistykseni riittää juuri ja juuri siihen että jätän  johdattelemasta lukijaa pitemmälle.

On päättymässä eräs ajanjakso Kuusniemen kuntayhteisön elämässä, ja olisin suonut sen loppuvan ilman tavanmukaista loanheittelyä. Mutta jos ei ole kauhalla ennettu, niin ei voi vaatia edes lusikallista hienotunteisuutta ja tilannetajua. Ihminen toimii luonteensa mukaisesti, ja vain pieni ihme tai äärimmäinen uhka saavat  hänet toimimaan luontoaan vastaan. Toisin sanoen, Hakkarainen kävi hyökkäykseen niiden aseiden voimalla jotka hänelle on synnyinlahjoina ja sukurasitteina suotu.

Siitäkin huolimatta, että tiedän valelevani kallista vettä erään uroshanhen selkään, haluan luoda katsauksen aikakauteen, jota mielessäni nimitän Suvin ajaksi.

Kun Suvi tuli Kuusniemelle, niin oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa koko seudun ylle. Se päivä oli kuin vedenjakaja sen välillä mitä Kuusniemi oli sitä ennen, ja mitä se on ollut sen jälkeen. Niin, uskallan sanoa, että minä olin ensimmäinen joka sain tutustua lähemmin ihanaan Suviin. Kun hän tuli vastaanotolleni tulotarkastukseen, oli kuin koko ankea huoneeni olisi tullut täyteen valoa ja iloa. Nuoruus kaikessa kauneudessaan ja viattomuudessaan siinä astui ikääntyvän kunnanlääkärin pölyttyvään maailmaan. Minä poloinen keppikymmentäni aloitteleva jäärä taisin hiukan ihastua häneen, tämä sanottuna vaimoni luvalla, Valman, joka ei vielä silloin ollut vaimoni. Niin, vanhan Voivalinin sydän teki voltteja kuin parhain apäivinään, ja vain kuluneet polveni ja oireileva selkäni estivät minua tekemästä niitä itsekin Suvin lähdettyä.

Siinä oli terve tyttö, luonnollinen, välitön, huumorintajuinen. Ihmistuntemukseni ei pettänyt muiltakaan osin. Minä näin hänessä ihmisen, joka ei jäisi kädet ristissä huokailemaan maailman pahuutta ja oveluutta. Suvin luonnetta kuvaa mainiosti eräs runonsäe, vaikka se onkin kirjoitettu aivan toiseen aikaan ja miespuolisen oikeustaistelijan suuhun:

”Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki, ei oikeutta maassa saa, ken itse sit ei hanki!”

Kävi juuri siten kuin arvata saattaa, että Suvi nousi pian keulahahmoksi sille vastarintaliikkeelle, joka ryhtyi vastustamaan silloisen valtaeliitin mistään arvoista piittaamatonta juonittelua.

Sekin oli arvattavissa, tai nähtävissä, että Suvi ja Matias varsin pian löytäisivät toisensa. Niin kävikin, ja pappilasta tuli heidän onnensa tyyssija, jonka ilmapiirissä vanha Voivaliinikin aina virkistyy ja saa taas annoksen elämänuskoa ja rokotuksen kyynisyyttään vastaan.

Otan mielelläni kunnian siitä, että minä olin ensimmäisenä pyytämässä Suvia hakemaan kunnanjohtajan virkaa. Olisin surkea rintamakarkuri, ellen nyt olisi ensimmäisenä puolustamassa häntä. Siis puolustamassa, en pyytämässä jäämään, koska tiedän että päätös on lopullinen. Suvin mitta on yksinkertaisesti tullut täyteen, eikä ihme. En ole tässä peräämässä myöskään sitä, että kunnon kuusniemeläisten tulisi sankoin joukoin ryhtyä pyytämään häntä jatkamaan, mutta ei liene kohtuuton vaatimus, että me kaikki yhdessä sentään puolustamme häntä? Tai lämpimästi kiitämme? Kunnon ihminen ei siunaa vääryyttä hiljaisuudella, vaan nousee sitä vastaan sekä sanoin että teoin.

Jos eläisimme vaikkapa 1800 lukua, olisin jo käynyt heittämässä säämiskäisen hansikkaani päin Armas Hakkaraisen pläsiä, ja me kohtaisimme toisemme Urmaansaaren rantahietikolla jonain aamuna kello viisi. Antaisin hänelle mahdollisuuden perua puheensa ja pyytää Suvilta anteeksi. Ellei, niin sitten kantapäät vasten kantapäitä ja kymmenen askelta ikuisuuteen – tai elämään! Mutta tämähän on teoriaa kaikki, ei Armas Hakkarainen ottaisi haastetta vastaan henkilökohtaisesti, vaan lähettäisi jonkun etulaisen puolustamaan ”kunniaansa.”

Niin, Suvi jättää kuntalaivamme peräsimen, mutta ei Kuusniemeä, kuten olen kuullut. Hänellä on suunnitelmia, joista ei vielä ole lupa puhua. Käsitykseni on, että on tullut vaikuttamisen aika muulla tavoin kuin pienen kunnan korkeimpana virkamiehenä.  Suvi itse kertokoon aikeistaan, siten kun on sen aika.

Minä ilmoitan jo tässä vaiheessa, että vanha Voivalin on käytettävissä kuin vanha sotaratsu, joka taistelun melskeen kuullessaan alkaa kuopia maata, ja ryntää tantereelle vaikka aura perässään, jos on eläkepäivinään valjastettu rauhan töihin. Ja minä uskon ja tiedän, että meidän lukumme on leegio, jotka asetumme rintamaan Suvin puolesta.

Holger Voivalin

Yksi kuusniemeläisistä.