Kuusniemen kahakasta 200 vuotta

Lienevätkö kuntalaiset panneet merkille, että niin sanotusta Kuusniemen kahakasta tulee ensi heinäkuussa kuluneeksi 200 vuotta?

Matias Pohto:

Tutkiessani pitäjämme vanhoja kirkonkirjoja löysin erään kirkonkirjan välistä silloisen kappalaisen Magnus Laurentiuksen kirjoittaman erittäin mielenkiintoisen kuvauksen tuosta 03.07.1808 käydystä taistelusta, johon osallistuivat toisaalta pitäjämme talonpojista koottu vapaajoukko ja yhtäältä Keisarillisen Venäjän koulutetut ammattisotilaat.

Pitäjän läpi pohjanmaan tietä kulkevat vainolaisen joukot olivat pitkin kesää terrorisoineet tavallisten pitäjäläisten elämää, saaden aikaan sen, että hämäläisten talonpoikien mitta alkoi täyttyä. Kappalainen Laurentius ei rovasti Karl August Collanuksen tavoin suostunut tunnustamaan uusien vallanpitäjien legimiteettiä, vaan asettui näkyvään vastarintaan venäläisten antamien määräysten suhteen, mm. kieltäytyen lukemasta kirkossa heidän käskykirjeitään.

Totta kai tilanne tulehtui, ja kostoksi uppiniskaisuudesta nuorta pappia  juoksutettin kasakan hevosen perässä, mistä rääkkäyksestä hän pelastui erään sepän rohkeuden ansiosta. Tämä ampumataidostaan kuuluisa aseseppä oli Raineri Mielosen esi-isä seitsemännessä povessa, nimeltään Mats Mielityinen. Pastoria  juoksuttavan kasakan ehdittyä Kuusjoen sillalle kajahti Pappilanniemen kärjestä, yli kahdensadan metrin päästä  laukaus, ja kasakka keikahti satulasta. Laurentius pelastui näin lähes varmalta tuholta.

Tämä oli alku sille, että kappalainen Laurentius ja seppä Mielityinen ryhtyivät keräämään vapaajoukkoa, jonka oli tarkoitus lopettaa läpikulkevien ryssien ryöstelyt ja hevosten pakko-otot. Kokoon saatiin kolmekymmentä rohkeaa ja rivakkaa miestä. Jo seuraavana päivänä purettiin Kuusjoen ylitse kulkeva silta, ja vapaajoukot asettuivat odottamaan venäläisten noin sata miestä käsittävää osastoa, jonka oli matkalla Vaasan suuntaan. Sillan purkaminen  tuli venäläisille täytenä yllätyksenä, ja he kerääntyivät ankarasti pulisten joen vastarannalle. Hyvin kätkeytynyt vapaajoukko avasi lähietäisyydeltä tulen joen yli suustaladattavilla piilukoillaan, ja kerrotaan parinkymmenen vihollisen kaatuneen tai haavoittuneen.

Tulesta säästyneet ryssät vetäytyivät hämmingin vallassa metsän kätköön nykyisen pappilan länsipuolelle. Heiltä jäi vastarannalle mm.  toistakymmentä ratsuhevosta.  Viisi rohkeaa talonpoikaa kävi uittamassa kuusi hevosta omalle puolen jokea. Sivumennen sanoen pitäjässä oli vielä viisikymmentä luvulla hevosia, joista saattoi havaita lämminveristen hevosten piirteitä. Yksi niistä oli Kondrat Hakkaraisen kuuluisa ravuri Iso-Aaroni.

Venäläiset tekivät ovelan sotasuunnitelman. He ylittivät vähävetisen Kuusjoen kilometrin päässä yläjuoksulla, samaan aikaan kun osa joukosta alkoi ampua häirintätulta siltä kukkulalta, jossa nykyisin sijaitsee  kunnantalomme.  Vapaajoukko yllätettiin takaapäin, ja lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen syntyi raivoisa käsikähmä. Talonpojilla ei ollut aikaa ladata piilukkojaan uudelleen, vaan taistelua käytiin kiväärinperin. Voimistaan kuulu seppä Mielityinen osoitti erityistä urheutta tuossa loppukahakassa.

Koulutettuja ja karaistuneita ammattisotilaita vastaan ei meikäläisillä ollut kuitenkaan suuria mahdollisuuksia, vaan heidät hakattiin muutamaa pakoon päässyttä miestä lukuun ottamatta maahan lyhyessä ajassa. Myös venäläisiä kaatui lukuisia tässä lyhyessä ottelussa.  Kirkkoherra Laurentius joutui venäläisten vangiksi, mutta pääsi pakenemaan jo parin päivän kuluttua Jalasjärvellä.

Mats eli Matti Mielityinen oli kaatuneiden joukossa. Hänen poikansa, joka sai Matti - nimen sankari-isänsä mukaan, syntyi seuraavan vuoden huhtikuussa. Niin ohut ja lähellä katkeamista voi olla sukupolvien ketju. Myöhemmin pitäjämme rovastiksi ylennyt Laurentius otti Matti-pojan erityiseen suojelukseensa, ja hänestä tuli myöhemmin pappilan pehtoori ja sivutoiminen seppä.

Kolmekymmentä luvulla taistelupaikalle pystytettiin Kuusjoen kahakan muistomerkki, jonka oli suunnitellut silloinen  kirkonkylän opettaja Villehard Piiparinen, kanttori Piiparisen isoisä. Myös Piipaparisten yksi  esi-isä,  Johan Sebastianinpoika,   oli mukana Kuusjoen kahakassa.

Kerrottakoon, että tämä etevä klaveerin soittaja toimi pitäjämme vt. kanttorina vuosina 1803 - 1848. Hänen kerrotaan pelastuneen kahakasta sukeltamalla Kuusjokeen ja pysyttelemällä puretun sillan arkkurakenteen suojissa niin pitkään, että Venäläiset poistuivat paikalta haudattuaan ensin omat kaatuneensa. Värjöteltyään kolme tuntia viileässä jokivedessä hänen kerrotaan tulleen niin siniseksi, että tuo sinerrys jopa periytyi seuraaville sukupolville. Lukijat tehkööt oman arvionsa, mutta itse edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä hankitut ominaisuudet eivät periydy. Onneksi!

Tulkoon tässä mainituksi, että myös Hakkaraisten esi-isä Sven Urmaanpoika  Hackara osallistui kahakkaan sen alkuvaiheessa, mutta hän lähti viemään sotasaalishevosia turvaan, eikä siis joutunut mukaan tuhoisaan  loppukahinaan. Sivumennen  sanoen, nuo hevoset jäivät Hakkaraisen suvun omistukseen ovelan harhautuksen kautta. Sven Hackara nimittäin väitti ryssien  partion yllättäneen hänet kotitanhuvilla ja vieneen hevoset, mutta tosiasiassa hän kuljetti ne Teiskon sydänmaille erään sukulaismiehen torpalle, josta ne seuraavana kesänä vähin äänin tuotiin  Hakkaraisenniemeen.

Kerrottakoon jo tässä yhteydessä, että aiomme vaimoni Suvin  ja Piiparisen pariskunnan kanssa järjestää sunnuntaina 06. 07. Kuusniemen kahakan muistomerkillä klo 12.00 alkavan pienimuotoisen muistelu- ja musiikkitilaisuuden, johon toivotamme kaikki tervetulleiksi. Dir. cant. Ilmari Piiparinen on luvannut säveltää tilaisuuteen pienimuotoisen, klaveerimusiikkia jäljittelevän harmonikkasävellyksen.

Tapahtumasta ilmoitetaan myöhemmin lähemmin tässä julkaisussa.