Ei ammuta mummia

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, Sinisilmä

Lapsenlapsi Marika, ehtymätön innoituksen lähde,
antoi taas kerran - kolmivuotiaana- tarinanaiheen.
Päivähoitopaikassa ja kotipihalla pyöri poikia,
vähän isompia nassikoita, pyssyleikeisään. Tottahan
pikku padat käyttävät korviaan. Marikankin mielestä
ampuminen oli nastaa.

Istuin keittiön pöydän ääressä, kun hyökkäys alkoi.
Pölynimurin suutin toimitti pyssyn virkaa. Piuff,
piuff, oikein sarjatulta.

Menin leikkiin mukaan. Lysähdin pöydälle käsivarsieni
varaan ja "kuolin".

"Helää nyt mummikka!" maanitteli ampuja. Kun en
heti herännyt, alkoi alahuuli itkua enteillen vipattaa.
Silloin oli mummikan kiireesti herättävä.

"En minä enää milloinkaan ammu sinua, mummi"
vakuutteli tyttö totisena mummin sylissä. Ja pienen
miettimisen jälkeen: "Tiätsä mummi. Kaikilla lapsilla ei
ole ollenkaan mummia. Ne toiset lapset on valmaankin
ampuneet mumminsa!"

Sellainen on lapsen mielikuvitus. Piti selittää,
etteivät lapset mummiaan ampuneet. Työttömyys ampui
hyvin monet nuoret perheet etelän tehtaisiin. Monet
mummit jäivät susirajan taakse.

Naapurin mummo voisi hyvinkin toimia oman mummin
korvikkeena. Ja pappa vaarin sijaisena. Uskon, että
näin tapahtuukin. Antoisaa puolin ja toisin. Omille
lapsenlapsilleni ovat rakkaimpia satuja tositarinat
mummin lapsuudesta. Saduilta ne melkein itsestäkin
tuntuvat, niin paljon on maailma muuttunut. Näitä
kertomuksia, unohtuvaa tietoa ja perinnettä, pitäisi
mielestäni siirtää yli sukupolvien.

Pohjaksi, juuriksi. Rikkaudeksi nykyajan usein
köyhään kasvuympäristöön.