"Akka tarttis saaha!", todettiin Kyyjärvellä

Mieliin painuva ystävyyskuntavierailu on takanapäin, ja on aika purkaa päällimmäiset tunnelmat.

Kuten kuntalaiset hyvin tietävät, vierailin Kyyjärvellä viime Pyhäinpäivän aikaan.  Koska vierailu oli sovitettu osumaan paikallisen kappakeskuksen 10 – vuotisjuhlien yhteyteen, olin tilaisuudessa tapaamaan runsaasti isäntäkunnan ihmisiä, ja pääsin tutustumaan myös kunnan terävimpään kärkeen, joskin ilmeisesti hirvenmetsästys harvensi paikalla olevien luottamushenkilöitten rivejä.

Vaikka keskisuomalaisia pidetään melko jäyhinä, minua lähestyttiin yllättävän avoimesti, ja syntyi hyviä keskusteluja asioista, jotka ovat tänä aikana ajankohtaisia monissa pikkukunnissa.  Omia kuntalaisia varmaankin kiinnostaa, mikä nousi ystävyyskunnassamme kaikkein polttavimmaksi kysymykseksi, vai pitäisikö jo puhua ongelmasta.

Uskokaa tai älkää, mutta tuo polttavin ongelma ilmenee jo tämän kolumnin otsikossa: Akka tarttis saaha! En kykene muistamaan kuinka moni miespuolinen henkilö lähestyi minua tuolla, sanoisinko toivomuksella. Koska olen onnellisesti naimisissa ja se tiedetään yleisesti, niin käsitin lausahduksen toiveena, enkä ehdotuksena. Tosin sain, luvalla sanoen, monia niin lämpimiä katseita, että poskiani alkoi kuumottaa. Hakkarainen saa nauraa tälle tunnustukselle vapaasti, mutta niin se vaan oli.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin miksi minua lähestyttiin juuri tuon toivomuksen kautta. Minulle on usein sanottu viime aikoina, että olemme hämmästyttävän samannäköisiä Maajussille morsian - ohjelman vetäjän kanssa, ja luultavasti monet sekoittivat minut häneen. Mutta se on sivujuonne itse pääasiassa.

Mielikuvakseni jäi, että akattomuus, noin kyyjärveläisittäin sanottuna, on todella polttava ongelma. Ystävyskuntamme kunnanjohtaja käytti aiheesta määritelmää ”kohdanto-ongelma.” Eli toisin sanoen, kunnassa, kuten monissa muissakin sisäsuomen maaseutukunnissa on vallalla tilanne, jossa nuoret naiset ja miehet eivät yksinkertaisesti kohtaa toisiaan. Ja miksi ei? Yksi syy on se, että nuorten maalaistyttöjen on helpompi löytää työtä kaukaakin oman kunnan ulkopuolelta, ja kato koettelee juuri  niitä strategisesti tärkeitä ikäluokkia. Jo ystävyyskuntamme  elinkeinorakenne on sellainen, että työpaikat ovat miesvaltaisia. Kyse ei enää ole pelkästään maatilojen nuorista poikamiesisännistä, joita näköiskaimani vetämässä tv-ohjelmassa kutsutaan maajusseiksi.

En tiedä tarkalleen paljonko naisia paikkakunnan betonialan suuryritys työllistää, mutta miesvaltaiselta alalta se kuulostaa. Täytyy kysellä tarkemmin kuntakirjamme kokoajalta, joka kuului oleva menossa tutustumaan tuohon mainittuun yritykseen.  Miehellä tuppaa mielenkiinto kohdistumaan milloin mihinkin, mutta  kai se taas jotain uutta hautoo mielessään. Pitäisi nyt mielikuvituksensa kurissa, sillä kuntakirjasarjamme on vielä kesken, ja se on Kuusniemen näkökulmasta se tärkein asia.

Mutta asiaan: Kysymys kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan, mitä Kyyjärven salskeitten uroitten ja naimaikäisten neitosten kohdanto-ongelmalle voitaisiin tehdä. Matias kertoi, että hänen entisestä kotipitäjästään tuo ongelma poistui aikanaan luonnostaan, kun paikkakunnalle tuli emäntäkoulu. Neljäkymmentä reipasta tyttöä pitäjässä sai aikaan melkoista säpinää, ja nuoria pareja alkoi syntyä pikavauhdilla. Pitäjä sai niin sanotusti uutta verta, kun emäntäkoulun opiskelijoita oli ympäri Suomen.

Tästäpä tulikin mieleeni ajatus, tai kysymys, mikä olisi se keino, jolla pitäjään saataisiin vaikkapa vuodenkin ajaksi pari kolmekymmentä naimaikäistä neitosta. Ei olisi epäilystäkään, etteikö seurustelusuhteita syntyisi, ja seurusteluhan johtaa usein myös avo- tai avioliittoon, josta pian syntyy uusia pieniä kuntalaisia.

Muistaakseni Pohjois - Norjassa oli ainakin takavuosina sellainen käytäntö, että sinne töihin muuttavat nuoret naiset saivat verovapauden viiden vuoden ajaksi. Katsottiin, että se houkutteli pysymään riittävän kauan samalla paikkakunnalla, ja luonto ikään kuin hoiti loput

Olisiko joku tuollainen malli mahdollista soveltaa myös meidän maaseutupitäjissämme? Emäntäkoulua ei kannata perustaa joka pitäjään, mutta  miten olisi eräänlainen akkaopisto, jossa yksinkertaisesti koulutettaisiin nuoria naisia perheenemänniksi ja aviovaimoiksi? Uusavuttomuus lienee tosiasia monilla elämän aloilla, mutta ei kai sentään tässä kohdanto – kysymyksessä? Joku sormuksesta päätellen aviossa oleva paikkakunnan mies heittikin jossain vaiheessa noiden akkatoivomusten lomaan, että ”ihan ite sitä ennen piti akka  hommata”, ja toinen vielä höysti että ”joo, ei muuta kun lauvantai-iltana Korpeisen Arvin pirssi täyteen poikia ja sitte vaikka naapurimaakuntaan asti akkametälle.” Se tyyppi vielä heitti siihen että kaatojakin tuli, mutta sitä mä en ollu kuulevinani.

Tuli mieleen, että onkohan kyyjärveläisillä miehillä perimässä savolaista verta pohjapiimänä, oli se lohkominen sitä luokkaa välillä. Huumorimiehiä, kunhan sen huumorinlajin päälle rupesi syntyperäinen hämäläislikka vähän ymmärtämään.

Mutta tuohon akkakouluasiaan: oppiaineiksi voisivat tulla esimerkiksi…

Kirjoittamisen tässä vaiheessa Matias tuli kotiin ja näytin hänelle sen mitä olin siihen saakka saanut paperille. Matias sanoi, että et kai sinä aio kirjoittaa sellaista, minkä hän kuvittelee minun aikovan kirjoittaa, kun tietää mielikuvitukseni vilkkauden. Matias oli niin tosissaan, että löin lisää löylyä ja mainitsin muutamia oppiaineita, jotka eivät mitenkään liittyneet ruuanlaittoon tai lastenhoitoon, mutta olivat, kuten Matiakselle sanoin, tärkeitä taitoja onnellisen parisuhteen edellytyksinä.

Kun Matias huomasi vedätykseni, niin hyvä etten saanut oikein isän kädestä, ja hän muistutti että olin sentään rovastin puoliso ja kunnanjohtaja, jonka ei sopinut kirjoittaa julkisuuteen aivan mitä tahansa.

Sanoin siihen, että olen alkanut vakavasti harkita, että voisin olla elämässäni vielä muutakin kuin kunnanjohtaja. Matias katsoi minua epäilevästi ja sanoi, että hän kuuntelisi mielihyvin millaisia tulevaisuudensuunnitelmia hänen vaimonsa hautoi.

Sanoin siihen että olen vakavasti harkinnut eräänlaisen avioliittokoulun perustamista EU-tuella.

No, nauruksihan se meni, mutta ei niin leikkiä ettei totta toinen puoli. Ideani ovat vapaasti käytettävissä.

Lopuksi lähetän terveisiä kaikille ystävyyskuntalaisillemme, erityisesti kunnanhallituksen puheenjohtajalle ja Nopola Newsin väelle. Katsotaan millaista yhteistyötä kuntamme voivat jatkossa tehdä.

Suvi  Pohto