Ison Urmaksen jalanjäljilla

Aiheen herättämän runsaan kiinnostuksen vuoksi lehtemme päätti käydä kiistan polttopisteessä, eli paikalla josta kaikki sai alkunsa.

Sousimme valokuvaajan kanssa Urmaansaareen, joka siis on saanut nimensä muinaisen sankarin Ison Urmaksen mukaan. Saaren eteläpäässä on upea hiekkaranta, jonka vaiheilta avautuu näkymä kauniiseen kirkonkyläämme. Sinertävän metsävyön yläpuolelle kohoaa kirkkomme tapulin terävä huippu, jonka kärjestä ilta-aurinko kauniisti taittuu. Rantarakentaminen ei ole vielä juurikaan pilannut näkymää, ja itse Urmaansaari on säilynyt lähes koskemattomana, lukuun ottamatta tanssilavaa, joka nykyisin tunnetaan Pyrinnön lavan nimellä.

Saaren eteläistä kärkeä kiertävällä rantahietikolla siis käytiin, ilmeisesti Isonvihan aikaan se kuuluisa taistelu, jossa Iso Urmas lähes yksin torjui venäläisten veneitse tapahtuneen maihinnousun. Kansan suussa on säilynyt yksityiskohtia noista tapahtumista, jotka tässä lyhyesti kerrottakoon: Viisi venekuntaa ryssiä oli siis päättänyt nousta maihin Ison Urmaksen perhekunnan asuttamaan saareen. Laulaa hoilottaen olivat barbaarit lähestyneet saarta, jolloin Iso Urmas oli vävynsä ja Suur-Romuksi kutsutun renkinsä  kanssa rynnännyt heitä vastaan. Ensimmäisen veneellisen hän oli keikauttanut nurin, jolloin oli ollut helppo listiä uimataidottomia vainolaisia päätään lyhyemmiksi. Siitä siis kuusnimeläinen sanonta, että päät lentelivät kuin kaalipäät Närpiössä. Tarkkaa tietoa jatkotapahtumista ei ole, paitsi se että Urmas antoi tappelun jälkeen vävyään selkään siitä syystä, ettei tämä uskaltautunut kylmään toukokuiseen veteen keihäineen. Mutta se tiedetään että vain yksi venekunta pääsi kertomaan mantereelle, ettei Urmaasaareen ole menemistä, koska siellä asustaa yliluonnollisia voimia omaava, pahaa ääntä pitävä  jättiläinen.

Muinaiselta taistelupaikalta siirryimme saaren pohjoispuolelle, jossa sijaitsee nyt puheenaiheeksi noussut kallionjyrkänne. Jyrkänteessä on  merkillinen muodostelma, josta sopivassa valaistuksessa erottuu kuin miehen synkät silmät ja jykevä nenä, joka noin maasta arvioiden on jopa kolme metriä pitkä kyömy kohoutuma.

Jyrkänteen juurella törmäsimme aivan sattumalta saaren nykyisiin omistajiin, rouva ja herra Turpeiseen, jotka olivat tulleet katsastamaan tulevia mustikkamaitaan. Tuulia rouva oli juuri kiehauttanut kahvit nuotiotulella, ja pariskunta valmistautui nautiskelemaan mukavasta piknikistä jyrkänteen katveessa.

• Päivää! Anteeksi,  taisimme häiritä?
• Juu niin aina, mutta ei se mitään, tota.
• Maistuuko kahvi, kysyy Tuulia-Rouva.
• Kiitos oikein hyvin.
• Istukaa poies vain, siinä on tota voileipää ja Tuulian paistamia munkkeja.

Leppoisan kahvittelun yhteydessä saimme kuin huomaamatta tehdyksi pienen haastattelun.

• Mitä mieltä te olette patsashankkeesta?
• Jaa me vai?
• Aivan.
• Juu kyllä se ihan sillai mukava hanke on, mutta ei se toteuru.
• Ei niin, ei meidän mailla mitään kalliota ruveta louhimaan.
• Juu, ei niin.
• Sitä paitsi tuossahan on jo valmis kuva, nenä ja kaikki.

Tuulia rouva osoitti edellä mainittuja muodostelmia jyrkänteen kyljessä.

• Tarkoittaako johtaja Turpeinen, että te ette anna lupaa patsaan louhintaan.
• Juu, kyllä kai mää sitä tarkotan, vai mitä Tuulia?
• Tarkottaa se! Tää on meidän paras mustikkapaikka ja kohtahan täällä ravaa kaikki.
• Juu täällä me Violankin kanssa…
• Turpeinen, tarjoa vieraille munkkia.
• Anteeks vaan tota, en huamannukkaan. Ottakaa siittä, kyllä näitä piisaa.

Katsoimme valokuvaajan kanssa tosiamme.

• Entä kunnanvaltuuston päätös? Entä jos tämä paikka pakkolunastetaan?
• Ei ne mitään kykene lunastaan. Mää olen kunnan suurin tyänantaja, ja jos mää laitan kaivoksen toppiin niin…
• Niin Armas Hakkaraisella menee jauhot suuhun. Mua ei enää neiditellä, se on varma!

Kiittelimme kuvaajan kanssa mukavasta kahvihetkestä. Kuvaaja nappasi vielä valokuvan tuosta oudosta luonnonmuodostelamasta, joka todellakin juuri silläkin  hetkellä muistutti erehdyttävästi ihmiskasvoja. Ilmetty Iso-Urmas siinä katseli synkin ilmein järvenselälle, ikään kuin varmistaakseen sen, ettei vainolainen ikinä nousisi tämän saaren maaperälle.

Lukijat käykööt itse toteamassa, onko tarvetta ruveta parantelemaan luonnon taideteosta. Keinotekoinen luomus koettaisiin ehkä tulevina aikoina jonkin vieraan  vallan symboliksi, kuten niin usein on laita suuressa maailmassa.