Kyllä on brutaalia

Nimittäin se jo perinteeksi muodostunut käytäntö, että minut korjataan Kuusniemen poliisiputkaan vuorokautta ennen Uuden Vuoden vastaanottajaisia. (Ilotulitusta, latojan huomautus)

Ylikonstaapeli Juurikkalalla on jotain hampaankolossa persoonaani  vastaan. Me batologit puhumme pitkittyneestä vihamielisyysoireyhtymästä, joka ilmenee agressiona tietyissä stressitilanteissa, jota agressiota  asianomainen tapaus ei itse lainkaan tiedosta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kaikki johtunee alun perin haulikostani, joka tuhoutui muutama vuosi sitten lähes korjauskelvottomaksi, mutta jonka nyttemmin olen rekonstruoinut lähes alkuperäiseen valmiuteensa.

Kun mainitun tapahtuman käynnisti erittäin mielenkiintoinen ketjureaktio, lienee kiinnostavaa referoida se tässä lukijoitten iloksi: Iskurin liike sytytti nallin, nalli sytytti peruspanoksen, erä hauleja laukaisi dynamiittipanoksen, joka laajensi odottamattomalla tavalla haulikkoni piipun, (Hysqvarna, vuosimallia 1904) rekyyli kohdistui aseen tukin välityksellä olkapäähäni, sysäys sai tasapanoni järkkymään, jonka säilyttääkseni joudun korjaamaan asentoani muutamalla taka-askeleella, joista viimeisin kohtasi esteen eli veneeni laidan, ja liikkeen jatkuvuuden laki heitti minut selälleni kohdalle osuneeseen neiti Hakkaraisen veneeseen. Se oli ihanaa… tai siis se oli ihme!

Peräti omituista käytöstä ylikonstaapeli Juurikkalalta, sillä minulla ja neiti Hakkaraisella ei ollut juuri mitään pesoonakohtaista aikomusta  joutua saman veneen pohjalle, eikä silloisella konstaapeli Juurikalalla ollut mitään oikeutta puuttua tapausten kulkuun edes jälkikäteen. Kuitenkin, olletikin kun tietää Juurikkalan pesäpalloilijan taustan, saatan helposti ymmärtää agression synnyn ikävine seurauksineen.

Sanalla sanoen: ollessani valmistautumassa vuoden vaihtumista juhlistaviin toimenpiteisiin,  sijoitettuani sitä ennen asianmukaiset varoitustaulut varastoni läheisyyteen, ollen kauimmainen reklaami tien laidassa pappilan kohdalla, ilmestyi mainittu ylikonstaapeli ovelleni sonnustautuneena luotiliiveihin, turvakenkiin, suojalaseihin  ja kypärään, kyynelkaasusumutin täydessä valmiudessa,  karjuen gorillan tavoin minua olemaan  liikkumatta!  Saatuaan minut pitkälleni ruutivarastoni, siis varastorakennukseni lattialle, hän pisti minut käsirautoihin ja kielsi edes hengittämästä, tai muuten hän ei luvannut taata mitä seuraavassa hetkessä tapahtuisi.

Kun tuo brutaali sisäänkarkaus keskeytti erään tärkeän empiirisen kokeen, jossa tarkistin tulilangan palamisnopeutta  vakioiduissa olosuhteissa, huomautin kohteliaasti lattiatasolta, että muutaman sekunnin päästä mahdollisesti, siis korostin mahdollisesti, tapahtuisi räjähdyksenomainen palamisreaktio viidentoista  paunan savuruutitynnyrissä, jonka tosin olin varovaisuussyistä sijoittanut vanhaan  pakastearkkuuni. Muitakin perusteita sijoituspaikan valinnalle oli. Kuten tunnettua on, saattaa vuodenvaihteen tienoilla näillä leveysasteilla esiintyä  jopa pakkasasteita, josta syystä ruutitynnyri oli pakastearkussa.

Ylikonstaapeli Juurikkala säntäili tovin typerästi edes takaisin, kunnes älysi nykäistä tulilangan irti nollapäästä. (No en tietenkään ollut asentanut nallia paikoilleen.) Vähemmästäkin säntäilystä tukevahko ihminen, saati ylipainoinen poliisi alkaa hikoilla. Juurikkala puuskutti että onko muita räjähdeaktiviteetteja kehittymässä? Tokikaan  hän ei käyttänyt puhuessaan noin spesifistisiä  ilmauksia, vaan lähinnä karjui mitä, missä palaa, sanokaa heti! Miten niin missä palaa, mitä te oikein tarkoitatte, minä kysyin kohteliaasti? Ja jatkoin, että oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että olette väärällä alalla, sillä mielestäni taipumuksenne  viittaavat enemmän  oopperalavoille, kun te koko ajan huudatte ja juoksette eikä teidän puheestanne saa mitään selvää. Sitä paitsi, jos tarkoituksenne on esiintyä tiernapoikana, olette valinnut asunne väärältä vuosituhannelta. Vuoden nolla tienoilla käytettiin miekkaa eikä kyynelkaasusumutinta.

Tässä vaiheessa Juurikkala, huomattaan lopulta ettei taholtani olut pienintäkään varaa,  rauhoittui ja ilmoitti typerästi kuin halpojen salapoliisikirjasten etsivä, että olette pidätetty kunnes toisin todistetaan, eli hän itse on vakuuttunut etten olisi vaaraksi uuden vuoden vastaanottajille, jotka tulisivat sankoin joukoin kokoontumaan kunnantalon aukiolle.

Kysyin oliko hänelle koskaan  tullut mieleen tutkituttaa päätään jollakin ammatti-ihmisellä, josta hän suuresti närkästyi ja lupasi sakottaa minua virkavallan halventamisesta.

Tässä lyhyesti laittomaan vapaudenriistoon johtaneet tapahtumat.

Poliisilaitokselle päästyämme ilmoitin ylikonstaapelia rauhoittaakseni, ettei neiti Hakkaraisella ollut mitään sitä vastaan että lepäsin hetken veneen pohjalla hänen souturetkensä aikana. Ilmoitin jopa eksaktin ajan tuon tapahtuman kestolle, päätyen arviossani noin kahteenkymmeneen viiteen sekuntiin. Lisäsin vielä, että jos herra ylikonstaapelilla ei ollut siviilirohkeutta pitää mielikuvitustaan  kurissa, niin kysyköön asiaa neiti Hakkaraiselta itseltään.

Juurikkala takoi hetken otsaansa pöydänkanteen, mutta saatuaan taas happea hän pyysi suhteellisen asiallisesti,  enkö voisi jo unohtaa tuon ikävän tapauksen kaikkine yksityiskohtineen, ja että pitikö minun, siis minun, jatkuvasti ottaa se esiin jokaisessa mahdollisessa asiattomassa yhteydessä. Erittäin illegaali väite, sillä en ollut ehtinyt lausumaan tapahtumien  kulusta ensimmäistäkään yksityiskohtaa. Tiesikö ylikonstaapeli, minä kysyin, tiesikö ylikonstaapeli ylipäätään edes sitä, että neiti Hakkaraisella on vasemman polvilumpionsa ala-alueella kuun muotoinen syntymämerkki, joka astrologiassa yhdistetään tyypilliseen yö-ihmiseen? Tai että neiti Hakkaraisen vasemman jalan ukkovarpaan kynnessä on lievähköstä magnesiumin  puutteesta kielivä valkoinen (väritön, kuten me alan ihmiset sanomme) siis valkoinen alue?  Tai tiesikö herra ylikonstaapeli yhtään mitään silloisen intohimojensa kohteen  psykofyysisestä tilasta? Oliko ylikonstaapeli koskaan tullut ajatelleeksi, että muutamassa sekunnissa voi kaksi sielua elää pienen ikuisuuden, ja että neiti Hakkarainen tulisi ehkä lopun elämäänsä vaalimaan tuon hetken muistoa puhtaassa sydämessään? Tiesikö ylikonstaapeli, että…

Pitemmälle en ehtinyt, sillä Juurikkala lupasi lyödä minulta pampulla tajun kankaalle, jos vielä kerrankin  mainitsisin neiti Hakkaraisen nimen. Vaikenin viisaasti, sillä ylikonstaapelin oireyhtymä näytti tulehtuneen vaarallisiin lukemiin.

Koska näyttää siltä, että arvoisat kuntalaiset luulevat nyt jäävänsä  ilman odottamaansa ilotulitusta, saanen paljastaa että ajastimeni on täsmätty tasan nollahetkeen, ja tietty ketjureaktio  saa aikaan ikimuistettavan ilotulite-elämyksen. Pitänette suunne kiinni, ettei joku huumorintajuton ja ilotulitevastainen poliisihenkilö pääse pilaamaan juhlatunnelmaa. 

Lämpimät terveiset neiti Hakkaraiselle, mutta nimeltä mainitsematon monitoimikonsultti varautukoon pikaiseen lähtöön kuntamme kamaralta.

Terveisin nimimerkki: Häkkiin vangittu!