Syntisten edustajana kirkkovaltuustossa

Kiitos vaan seurakuntalaisille runsaasta kannustuksesta uudelle puheenjohtajalle heti alkumetreiltä lähtien. Tällähän jakseleekin loppukauden kevyesti.

Nimittäin joo, ihan totta mä olen saanu valintani selvittyä runsasta palautetta. En olis  uskonu että joku asema seurakunnan luottamuselimistössä tekee musta niin tärkeen ihmisen. Totta  kai mä olen ollu ylpee siitä, että Late on nyt seurakuntamestari oikein virallisesti, että olen voinu laittaa kaikkiin papereihin ammatikseni seurakuntamestarin vaimo, sen sijaan että siihen asti kirjotin usein että Paula Jortikka, kotiäiti. Myönnetään, että oli siinä aina vähän sellasta protestin makua meidän kotiäitien arvostuksen puolesta.

Palautteen tulo alko heti kun lehdessä julkastiin ne kunnan ja seurakunnan luottamuselinten kokoonpanot. En tiedä olisko samanlaista kannustusta tullu jos musta olis tullu vaan rivijäsen, mutta jotenkin se äänetys meni niin monimutksesti  että musta paukahti heti kättelyssä puheenjohtaja. Sori, ei ollu tarkotus syrjäyttää varmaa ennakkosuosikkia Viola Hakkaraista.

Se kannustus on ollu sitä lajia, että siitä mulle tuli mieleen toi juttuni otsikko. Mutta vasta sen jälken kun olin käyny pappilassa, josta käynnistä kerron kohta. Aattelin että kun kuitenki oon seurakunnan jäsen, ja sen verran mitä mä olen isoo kirjaa  lukenu sillon nuorena kun alko kiinnostaa mikä mesta  tää maailma oikeesti on, niin jotenki mulle jäi sellanen käsitys, että maailman sivu  on ollu hurskaita hyviä ihmisiä, ja sitten hyviä ihmisiä jotka ei muitten eikä varsinkaan omasta mielestään oo yhtään hurskaita. Kun mä oon aina ollu pohjimmiltani hyväsydäminen ihminen, niin oon aatellu että kai mä sitten kuulun tohon jälkimmäiseen katraaseen, ja sen parempaan en pysty.

Kun oikein totta puhutaan, niin oli mulle kyllä yllätys se, että Kuusniemelllä on niinkin paljon pyhimyksiä, joilla on vara vihjailla jos mitä mun menneisyydestäni. On se hienoo jos ihminen selviää vaikka likelle kuuttakymnetäkin ikävuotta, eikä oo onnistunu  sinä aikana tekeen mitään mitä pitäs katua tai hävetä.

Vaikka mä oon tällanen ku oon, etten näytä murheitani päällepäin, niin kyllä mua ihan oikeesti alko ahdistaa se palaute. Lateki huomas sen, mutta enhän mä sille voinu tällasista sieluni syväluotauksista ruveta puhuun. En raaskinu, kun Late on niin kultanen aviomies ja hyvä isä, eikä se tällasia juttuja  varmaan isommin oo miettiny. Olis vaan huolestunu että mitäs tää nyt on, ja onko meitille tulossa joku aviokriisi. No ei oo, sen sanon tässä kaikkien kuullen!

Eihän mun lopulta auttanu muu kun mennä yhtenä iltana pappilaan rovastin puheille. Niin kun muistatte, niin edellisen kerran juteltiin Matiaksen kanssa vähän syvällisempiä Fräntilän yhdessä kämpässä, kun oli se erehdys että mua luultiin Piiparisen tuuraajaks. Siis vaikka meillä ei ollu Piiparisen kanssa muuta yhteistä kun rakkaus hanuriin ja musiikkiin. Matias otti silloin asian niin hienosti, että siitä saakka mä oon arvostanu sen korkeelle sekä miehenä että pappina.

No mitäs, mä tyttö annoin tulla kaikki mikä mieltä paino, ja taisin vähän itkeä tirauttaakkin aina jossain välissä. Rovasti kuunteli mua, siis se tosiaan kuunteli, ja mä kävin läpi  kaikki mitä mulle oli tapahtunu viidentoista vanhasta saakka. En tietenkään ihan kaikkea, mutta sellaset jutut jotka taitaa mennä nuoruuden kokemattomuuden ja kokeilunhalun piikkiin.

Lopuks mä sanoin, että jos rovastiki on sitä mieltä että mä oon sopimaton hurskasten joukkoon kirkkovaltuustossa ja vaikka koko seurakunnassaki, niin mä voin yhtä hyvin jättää koko remmin. No en sentään puhunu  mistään remmistä, mutta tarkotin sitä.

Mä ihan  hämmästyin kun rovastillaki  oli vedet silmissä niinku mullakin, ja se sano että ei oo ikinä kuullu vilpittömämpää puhetta yhdenkään seurakuntalaisen suusta. Se piteli mua kädestä, katto silmiin  ja sano, että hän ei vois kuvitella parempaa valintaa kirkkovaltuuston johtoon. Se sano jotenkin niin, että rehellinen ihminen uskaltaa olla rehellinen itselleen, ja siltä pohjalta nousee kaikki vilpitön hyvä ihmisessä. Sano vielä, että Hillevi olis ylpee miniästään jos vielä eläs, ja Hillevin muiston vuoksi  mä en saa antaa periksi, enkä mä saa tuntee minkäänlaista alemmuuskompleksia kenenkään edessä.

Siinä mulla pullahti vielä kerran itku. Rovasti haki mulle paperinenäliinoja ja siinä niistellessäni mä sanoin, että no, jospa kirkkovaltuustossa on hyvä olla yks syntisten edustajakin, kun seurakuntaan kumminkin mahtuu niin monenlaisia ihmisiä.

Matias,  tai siis rovasti purskahti sydämelliseen nauruun, ja sanoi sitten että tuo on paras lähtökohta mitä ajatella saattaa mun uralleni seurakunnan luottamushenkilönä.

Ja niin me tultiin Matiaksen työhuoneesta pappilan salin puolelle naurunkyyneleet silmissä, ja kyllä Suvi katteli meitä silmät melko ympyriäisinä. Juotiin sen päälle hyvät pullakahvit oikein salin pöydän ääressä. Sellasta tasapainosta oloo ja rauhaa mä en oo kai ikinä ennen kokenu. Pappilan salissa on joku käsittämättömän rauhottava  tunnelma, ja osaltaan se ihan varmasti johtuu Suvista ja Matiaksesta.

 Eipä oo tämän tytön jalka kai ikinä noussu yhtä kepeesti kun kotimatkalla.

Että tässä ollaan ja pysytään, ja tältä pohjalta mä otan ton vastuullisen asemani kirkkovaltuustossa. Koitetaan  tulla toimeen, vaikka ollaan erilaisia ihmisiä. Tai niin kun Matias – rovasti mulle sano, että ihmisiähän me vaan kaikki olemme.

En kanna kaunaa kenellekään ja samaa toivon teiltä palautteen antajilta, nyt kun ollaan purettu pahimmat paineet puolin ja toisin.

Ystävälisesti:

Paula Jortikka
Seurakuntamestarin vaimo.